Hoi An

Tulimme Hoi Aniin bussilla. Perilla hyppasimme pois kyydista, ohitimme tuk tuk -kuskit ja suuntasimme kohti vanhaa kaupunkia, jonne luotettava Lonely Planet opuksemme kertoi ilmestyneen hotelleja kuin sienia sateella. Siella mitaan hotelleja ollut. Onnistuttiin pitkan etsinnan jalkeen loytamaan vain yks sellanen, mika naytti silta etta ees kehdataan hintaa menna kyselemaan (1 tai 2 oli tosi kalliin nakosia luksushotelleja). Sitakaan hotellia ei meinattu koskaan loytaa uudestaan sielta lahdettya, oli naas niin ovelasti piilotettu kujalle ja kyltti puun taakse.
Raataleita ja suutareita sen sijaan ei tarvinnut etsia; niita nimittain sanottiin olevan kaupungissa kaiken kaikkiaan 500 ja sen kylla huomasi. Kilpailun takia eivat hinnatkaan olleet liian suuret. Raisa teetti itselleen kahdet kengat (piirsivat jalasta mallit ja mittanauhalla oikein mittailivat etta oikean kokooset tulevat) hintaan 5euroa/pari. Valmiiksi hyllysta loytyvien mallien lisaksi useat paikat mainostivat tekevansa laukkujen ja kenkien kopioita mista tahansa malleista, kunhan vaan olisi kataloogi tai kuva naytettavaksi.
Hoi Anissa tutustuttiin myos lisaa ystavaamme nimelta bia hoi! Useimmat paikat myivat sita hinnalla 4000 dongia (0,175 euroa) tuoppi (kooltaan 2,5-3,5 desilitraa), mutta paras litrahinta saatiin paikasta, joka moi tuota herkkua hintaan 5000 dongia (0,219 euroa) puolen litran tuoppi. Ja mika parasta, halvin oli myos maultaan ylivoimainen voittaja: raikas, mutta maukas.
Pettymaan emme toki joutuneet ruoankaan suhteen. Sen lisaksi etta ruoat olivat erinomaisen halpoja, Hoi Anilla oli omat erikoisuutensa talla saralla:
Wonton = vehnajauhoista leivottu latyska, tarjoiltu joko keitossa tai paistettuna upporasvassa(jolloin paalle laitettiin herkullinen satsi paistettuja vihanneksia soosissa).
White rose = riisijauhoista tehty ruusun nakoinen larpykka, jossa on keskella katkarapu.
Cao lầu = nuudeleita, ei niin liukkaita kuin yleensa tuppaavat olemaan, paalla possua ja mm. ituja.


Teemu ja vietnamilainen paita.

Back when I was in 'Nam...

Dalatista lähdimme suuntaamaan kohti Nha Trang -nimistä rannikkokaupunkia. Matkamme ei alkanut kovin hyvin, sillä linja-automme tuli paikalle noin kaksi tuntia ilmoitetun ajan jälkeen. Ei meinannut odottelu paljoa naurattaa. Matkalla pysähdyimme kaksi kertaa vaihtamaan puhjenneen renkaan. Vihdoin viimein tuskainen matkamme päättyi ja olimme perillä (vain nelisen tuntia aikataulusta jäljessä). Kello oli tuolloin noin 23 ja pimeä kaupunki näytti hyvin autiolta ja arveluttavalta. Ei naurattanut. Yhdistimme voimamme raavaan belgialaisnaisen kanssa ja suuntasimme summamutikassa suuntaan X etsimään nukkupaikkaa. Onneksi etsimisessä ei loppujen lopuksi mennytkään kauan ja pääsimme nukkumaan. Hotellin rouva kävi pyytelemässä vielä anteeksi, sillä naapurissa olisi aamulla hautajaiset ja saattaisimme herätä meteliin... Eipä kyllä herätty. Ruokaa emme olleet saaneet 12 tuntiin, eikä tuohon aikaan enää ollut mahdollisuuksia mitään ravintoa saadakaan. Menimme siis nälkäisinä petiin, ja kylläpä aamiainen seuraavana aamuna maittoi!

Tepelle ilmestyi seuraavana aamuna näppyjä ihoon, joita arvelimme joko itikoitten tai petiluteitten puremiksi tai joksikin allergiaksi esimerkiksi lakanoiden pesuainejäämiä kohtaan. Siksipä ihottuman pahentuessa päätimme vaihtaa seuraavana päivänä hotellia, jotta pääsisimme eroon joko verenhimoisista ittiäisistä tai lakanoiden myrkyistä. Onnistuimme saamaan muuten täyden hotellin katolta aika oivan luksushuoneen. Rappuja sinne piti ravata viiden kerroksen verran, mutta kyllä se oli sen arvoista. Huone oli siis meidän mittapuullamme luksushuone, vaikka se olikin hotellin ylijäämähuone eikä varmasti olisi nirppanokille kelvannut, pitihän sinne mennä katolla kuivuvien pyykkien välistä! Huone oli suuri, meille molemmille oli puolitoistametriä leveät pehmeät sängyt ja huoneessa oli televisio. Kyllä kelpasi! (Eikä huolta, Tepen ihottuma on jo parantunut).

Koskapa Nha Trang on rannikkokaupunki vietimme aikaa rannalla maaten ja auringosta nauttien. Uimaan emme päässeet, sillä aallokko oli aivan liian kovaa uimista varten. Aallot olivat komeita ja kohisivat mukavasti. Näimme kauempana rannalla cable carin, joka kuljetti ihmisiä meren yli läheiseille saarelle. Koska Dalatissa gable car jäi kokematta lähdimme kävellen etsimään paikkaa josta tuon gable carin kyytiin pääsisi. Veden ylihän kaikki näyttää aina olevan lähempänä kuin mitä oikeasti ovatkaan, joten tuosta kävelyreissusta tuli loppujen lopuksi aika pitkä (takaisin tulimmekin taksilla). Harmillisesti cable car oli turhan kallis ja se kuskasi ihmisiä johonkin huvipuistoon. Meillä ei ollut aikaa, rahaa eikä intoa mennä huvipuistoon huvittelemaan, joten niin jäi cable car tälläkin kertaa kokematta.

Kiinalaista uutta vuotta juhlittiin vielä ollessamme Nha Trangissa, onhan tuo juhla lähes viikon mittainen! Rannalle oli rakennettu esiintymislava, jolla esiintyi tanssijoita sekä mm. vietnamilaiset versiot Paula Koivuniemestä ja Antti Tuiskusta. Lavan eteen paikalliset ajoivat mopoillaan ja skoottereillaan, niinpä heillä oli oivat istuimet seurata esityksiä. Muutamien menopelittömien tapaan me Tepen kanssa raivasimme tiemme ihan yleisön etunenään ja istuimme maahan. Siitä oli vallan hyvät näkymät.

Kun show päättyi, lähdimme käveleskelemään pitkin rantaa ja ihmettelemään paikallisten menoa. Rannalla oli ruokakojuja, joista useat soittivat Nokian 5110 -tyylisellä piipityksellä lambadaa. Kojujen oheen oli koottu pieniä ruokailuryhmiä lasten muovisista puutarhatuoliseteistä, ja mekin viivähdimme sellaisella yksien olusten verran ja seurasimme jättimäisten aaltojen osumista rantaan. Näimme eräänlaista vaaka-aparaattia lykkäilevän naisen. Kyseessä oli puhuva vaaka, joka mittasi sekä painon että pituuden ja varmaankin ilmoitti painoindeksinkin. Vaaka puhui vietnamia, joten emme voineet sitä käyttää. Naisen työntäessä vaakaa eteenpäin ihmeellinen kone soitti Titanic -elokuvan tunnusmelodiaa "My Heart Will Go On". Ja jos tämä kaikki ei vielä ole riittävän kummallista, niin kerkesimme huomata Vietnamissa useita henkilöautoja, jotka peruuttaessaan soittivat piipittävää versiota tuiki tuiki tähtösestä (koittaakohan ne houkutella pikkulapsia peruuttavan auton alle?)

Nha Trangissa pääsimme ensimmäistä kertaa maistamaan Bia Hoi:ta eli tuoreolutta. Monessa ravintelissa ja kuppilassa valmistetaan olutta itse, niinpä sitä on tarjolla tuoreeltaan ja halvalla. Ravintelissa nimeltä "Very Good, Very Cheap, Very Vietnam" saimme 2,5 dl lasillisen bia hoita hintaan 3000 dongia, eli noin 20 dollarisenttiä eli noin 15 eurosenttiä. Näin halpaa ei ole suomalaisella "happy hourilla" koskaan! BIA HOI!

Dalat ja Vietnaminam

Saigonista otettiin bussi Dalat -nimiseen kaupunkiin. Satuttiin saamaan oikein luksusbussi, sai takarivissakin kaannettya penkin selkanojaa ja jaloille oli oma "teline". Yllattavinta kuitenkin oli se, kun bussissa meille jaettiin kuoret joissa oli sisalla 10 000 vietnamin dongia, eli miltei kokonaista puoli euroa ! Mita ilmeisimmin tuo rahasumma oli TET-lahja.
TET on siis Vietnamilaisten juhla kiinalaiselle uudellevuodelle, mutta nayttipas kovasti myos jouluisaa menoa olevan. Lapset sai ainakin lahjoja ja kaikilla oli jonkun nekoinen juhlapuu, johon ripusteltiin ainakin kortteja ja valoja (ja taisipa siina olla pajunkissoja). Nahtiin myos useita lohikaarmekulkueita, joissa siis on poikasia soittamassa rumpua lohikaarmepukuineen (varmastikkin telkkarissa itse kukin naita nahnyt) ja keraamassa kaiketi rahaa ja heittamassa siunauksiaan bisneksille. Juhlan aikana monet paikat tuntuivat olevan kiinni. Oli kuitenkin yks ravintola mika mainosteli olevansa auki, joten sinne sitten paadyttiin pariinkin otteeseen. Siella joimmekin sitten Dalat -viinta (Dalatissa!). Ravintolan tarjoilija oli hassu, sanoi hyvin painokkaasti "yessss" (erityisen hauskaksi taman teki meille sen kun Kimmo ja Lauri olivat puhuneet kovastikkin samanlaisesta "yessss"-miehesta jonka olivat Vietnamissa kohdanneet). Kiinalaisen uudenvuoden takia meilla oli myos ensi kertaa reissun aikana hotelli etukateen varattuna.

Dalatin ilmasto oli ehka jopa liiankin kotoisa, kun kylmaa tahtoi pidella. Suunnilteen semmoinen suomen kesailmasto se oli mutta oltiin niin kuumuuteen tottuneita etta jouduttiin turvautumaan jopa kerrospukeutumiseen. Kivaa sinansa, etta siella kasvoi ihan mantyja (vahan eri nakoisia ku suomessa, oksat naas eri mallisia) ja mika parasta, MANSIKOITA! NAM.
Nahtavyyksia Dalatissa ei kovin paljoa ollut. Kaapeliautoilla ois vuorelle paassyt ja siella ois ollu tekojarvi. Yritettiinkin se tehda, mutta TETin takia oli paikka suljettu. Sitten oli Eiffel-torni! Kyseessa oli puhelinmasto joka on rakennettu saman mallikseksi kuin oikea Pariisissa. Naita oli muutamakin, mutta vain yhdessa niista oli isot plakaasit ja mahdollisuus paasta lahelta nakemaan. Lonely Planet -opuksesta Raisa bongasi paikan nimelta Crazy House. Siinapa vasta nimensa mukainen hokkeli. Oli jonkun naisarkkitehdin suunnittelema hotelli ja samalla myos galleria. Kaikilla huoneilla oli oma teemaelain ja kunkin huoneen takka oli tuon elaimen muotoinen. Talossa oli kaikenmaailman hulluja portaita ja kurkistusluukkuja ja ulkopuolelta se oli suuri harmaa moykky jossa on epamaaraisia reikia.
Se on tahankin nyt pakko mainita, etta Vietnamissa on parhaat ruuat IKINA. Ei yhtaan pahaa kokemusta mistaan ruuasta, eika myoskaan tuu semmonen olo etta pitais saada lansimaista kotoisaa ruokaa. Nam nam Vietnam!

Good Morning Vietnam

Vietnamin valloituksen aloitimme Saigonista (eli Ho Chi Minh Citystä), josta saimme mukavan nukkumapaikan pikkiriikkisestä hotellista, joka sijaitsi pikkiriikkisellä kadulla. Katu oli niin pieni, että jos olisi levittänyt kätensä kadulla kävellessään olisi vallan mainiosti ylettänyt koskettaa kumpaakin seinää. Hotellissa oli neljä kerrosta ja Vietnamilaisen rakkennustyylin mukaisesti jokaisessa kerroksessa on vain yksi huone ja todella kapeat ja jyrkät portaat kerrosten välillä. Alimman kerroksen huone oli omistajaperheen olohuone, ja aina omaan huoneeseen mennessä tai sieltä tullessa piti kulkea olohuoneen ja pienen keittokomeron läpi. Siinä tuli sellainen tunne, että oli vieraana jonkun kotona eikä niinkään asiakkaana hotellissa. Vain perheen mummo puhui englantia, joten kommunikointi perheen kanssa oli lahinnä elehtimistä ja hymyilyä.

Teemu oli onnistunut vilustuttamaan itsensä ja vietti ensimmäiset päivät Vietnamissa lähinnä sängyssä maaten. Onneksi hotellihuoneellamme oli telkkari, joten Tepellä oli vähän viihdykettä sillä aikaa kun minä tutustuin Saigoniin ja sen nähtävyyksiin. Kaupungissa sijaitsee mm. Notre Damen kirkko! Kellonsoittajaa ei kylläkään näkynyt.

Erään iltapäivän vietin sotamuseossa, jossa käsiteltiin Vietnamin sotaa (tai siis vietnamilaiset nimittävät sitä Amerikan sodaksi). Tarinat, valokuvat ja paikalla esitetty video olivat niin rankkaa katseltavaa ja luettavaa, että itkua pidätellen vaelsin museon läpi. Varsin kiukkuiseksi tulin amerikkalaisille heidän Vietnamiin levittämiensä ympäristömyrkkyjen vuoksi. Myrkkyjen takia Vietnamissa on syntynyt todella pahasti epämuodostuneita lapsia (valokuvia oli museolla paljon). Samoja myrkkyjä ovat mahtaneet kylvää Irakissa ja Afganistanissakin.

Viimeisenä päivänä Saigonissa levähdin kaupungilla kiertelyn jälkeen puiston penkillä, kun 12-vuotias nuori neiti tuli kysymään minulta, haittaako jos hän harjoittelee kanssani englantia. Eipä tuo minua haitannut, vaikka mielessäni olin hieman epäluuloinen ja arvelin tytön pyytävän lopulta rahaa tms. Aikaisemmin nimittäin niin kävi Kambodzassa. Tämä neiti kuitenkin halusi oikeastikin vain jutustella. Hänen pikkusiskonsakin koitti seurata keskustelua, vaikka ei englantia osannutkaan, olihan hän vasta 6 -vuotias. Pian seuraan liittyi 54 -vuotias Anh-niminen rouva, joka kiinnostui siitä että puhuimme englantia ja halusi petrata omia taitojaan, ne kun olivat pahasti ruostuneet. Siinä me sitten rupattelimme Vietnamista ja Suomesta yms. Kotvan kuluttua kadulla ohitsemme kulki tummaihoinen mies, jonka Anh huikkasi liittymään seuraamme. Kyseessä oli nigerialainen jalkapalloilija, joka oli asunut Vietnamissa jo runsaan vuoden. Rupattelimme puistossa yhteensä pari tuntia ja sen vuoksi myöhästyin hieman Teemun kanssa sovituilta illalistreffeiltä.

Vieraskirja

Monesta lähteestä ja mutkan kautta on kuulunut valitusta, että tämän blogin kommentoiminen ei onnistu. Koska haluaisimme tietää ketkä seikkailuitamme seuraavat, perustimme vieraskirjan, jonne voi kirjoitella viestejä ja kommentteja jutuista. Toivottavasti sinne kirjoittaminen onnistuu!

Read Lue vieraskirjaa!

Sign Kirjoita vieraskirjaan!

Mutka Kratieen

Vielä ennen poistumistamme Kambodzasta teimme mutkan Kratie -nimiseen pikkukaupunkiin, koska halusimme katsomaan jokidelfiinejä (Irrawaddy Dolphins). Delfiinejä pääsi bongailemaan joelle 15km Kratiesta pohjoiseen. Päätimme ottaa reissun urheilun kannalta (ja säästäen), joten vuokrasimme fillarit matkaa varten. Maasto oli todella tasaista, ei laaksoa ei kukkulaa, joten matka maaseudun läpi sujui rattoisasti. Lapset huutelivat talojen pihoista "hello!" ja aurinko porotti. Ajattelimme olevamme noin puolivälissä matkaa, joten olisi aika pitää juomatauko, mutta sopivaa pysähdyspaikkaa etsiessämme huomasimmekin saapuneemme jo perille! Ei tuo 15 km matka niin kummoinen ollutkaan.

Perillä hyppäsimme veneeseen ja lähdimme keskelle jokea toivomaan, että näkisimme edes vilauksen delfiinistä. Turha oli pelätä, ettei niitä näkyisi! Juuri siinä joenmutkassa asuu 60 delfiinin lauma, ja koska delfiinien pitää käydä pinnalla haukkaamassa happea (muistaakseni) noin 7 minuutin välein, näkyi noita otuksia joka puolella jatkuvasti. Lähimmillään pari delfiiniä kävi pinnalla noin kolmen/neljän metrin päässä veneestämme. Mahtava reissu!

Vietimme Kratiessa kolme päivää ja vaikka siellä ei erityisesti ole mitään tekemistä viihdyimme mainiosti. Kratiessa ei käy paljoa turisteja, joten hinnat ovat kohtuullisempia kuin pahasti turistoituneissa paikoissa (reissun tähän mennessä paras hinta/laatusuhde hotellihuoneesta = kolme dollaria aika luksusmestasta). Kratien marketilla eli torilla pystyi tekemään ostoksia kovemmin tinkimättä, koska hinnat olivat jo valmiiksi kohtuullisia. Tepe osti mm. uuden taskulampun dollarilla ja sai vielä patterit kaupanpäälle. Torilta ostimme uutta lempiherkkuamme Lohikäärmepalloja eli Dragon Fruitseja. Näitä olen nähnyt Suomessakin hedelmäosastolla, mutta ei ole koskan tullut mieleen ostaa. Hedelmä on todella makea ja herkullinen (punainen osa on kirpeä). Ostakaa ja maistakaa jos tulee vastaan!

Koska Kratiesta ei pääse vaivatta Vetnamin puolelle, palasimme takaisin Phnom Penhiin vielä yhdeksi yöksi. Viimeisenä iltanamme meille tarjoutui mahdollisuus katsoa elokuva The Killing Fields, joka osoittautui yllättävän hyväksi pätkäksi. Elokuva on tositapahtumiin perustuva ja kertoo journalistista, joka raportoi Kambodzan sisällissodasta. Olipa pätkässä tuttuja näyttelijöitäkin.