Hoi An

Tulimme Hoi Aniin bussilla. Perilla hyppasimme pois kyydista, ohitimme tuk tuk -kuskit ja suuntasimme kohti vanhaa kaupunkia, jonne luotettava Lonely Planet opuksemme kertoi ilmestyneen hotelleja kuin sienia sateella. Siella mitaan hotelleja ollut. Onnistuttiin pitkan etsinnan jalkeen loytamaan vain yks sellanen, mika naytti silta etta ees kehdataan hintaa menna kyselemaan (1 tai 2 oli tosi kalliin nakosia luksushotelleja). Sitakaan hotellia ei meinattu koskaan loytaa uudestaan sielta lahdettya, oli naas niin ovelasti piilotettu kujalle ja kyltti puun taakse.
Raataleita ja suutareita sen sijaan ei tarvinnut etsia; niita nimittain sanottiin olevan kaupungissa kaiken kaikkiaan 500 ja sen kylla huomasi. Kilpailun takia eivat hinnatkaan olleet liian suuret. Raisa teetti itselleen kahdet kengat (piirsivat jalasta mallit ja mittanauhalla oikein mittailivat etta oikean kokooset tulevat) hintaan 5euroa/pari. Valmiiksi hyllysta loytyvien mallien lisaksi useat paikat mainostivat tekevansa laukkujen ja kenkien kopioita mista tahansa malleista, kunhan vaan olisi kataloogi tai kuva naytettavaksi.
Hoi Anissa tutustuttiin myos lisaa ystavaamme nimelta bia hoi! Useimmat paikat myivat sita hinnalla 4000 dongia (0,175 euroa) tuoppi (kooltaan 2,5-3,5 desilitraa), mutta paras litrahinta saatiin paikasta, joka moi tuota herkkua hintaan 5000 dongia (0,219 euroa) puolen litran tuoppi. Ja mika parasta, halvin oli myos maultaan ylivoimainen voittaja: raikas, mutta maukas.
Pettymaan emme toki joutuneet ruoankaan suhteen. Sen lisaksi etta ruoat olivat erinomaisen halpoja, Hoi Anilla oli omat erikoisuutensa talla saralla:
Wonton = vehnajauhoista leivottu latyska, tarjoiltu joko keitossa tai paistettuna upporasvassa(jolloin paalle laitettiin herkullinen satsi paistettuja vihanneksia soosissa).
White rose = riisijauhoista tehty ruusun nakoinen larpykka, jossa on keskella katkarapu.
Cao lầu = nuudeleita, ei niin liukkaita kuin yleensa tuppaavat olemaan, paalla possua ja mm. ituja.


Teemu ja vietnamilainen paita.