Kerkesimme odotella Bangkokissa pari päivää Hennan (Teemun tyttöystävä) liitymistä reissuretkueemme jatkoksi. Asustelimme Khaosan Roadilla ja ihmettelimme sen ainaista festarimeininkiä. Koskapa mistään ei oikein löytynyt rastojen korjaajaa, oli mielessäni kehkeytynyt jo Laon puolella matkatessa, että pitää hakeutua parturiin leikkaamaan tukka pois. Niinpä siis marssin Khaosanilla pätevän oloiseen parturi-kampaamoon ja jätin pääni heidän armoilleen. No worries, luulen että Jouluun mennessä tukkani on jo ihan ok.
Ennen hyppäämistämme yöjunaan kohti etelää, vietimme pari päivää kertoen Hennalle Kaakkois-Aasian ja Thaimaan ihmeellisyyksistä ja shoppaillen sekä Khaosanilla että MBK:lla. Oli varsin piristävää saada uusi naama seurueeseen ja kuulla uusia juttuja. Henna on varsin vitivalkoinen meihin verarttuna, katsotaan saako kiinni!
Emme saaneet junaan nukkumapaikkoja, joten vietimme yön istualtaan torkkuen. Junaemo jakoi meille ilmaiset piiraat, vettä ja peitot. Kovin hyvin ei tullut nukuttua, joten kun saavuimme Chumphoniin aamukuudelta ja raahauduimme hotelliin, uni maittoi pitkälle päivään. Chumphon on 81 000 asukkaan pikkukaupunki, joka on lähinnä ohikulkupaikka lähisaarille matkustaville turisteille. Me kuitenkin viihdymme juurikin sellaisissa paikoissa, joissa ei aivan liikaa vilise turisteja, joten jäimme Chumphoniin pariksi päiväksi. Noudatimme tapaamamme norjalaismiehen, Thorin, neuvoa ja vuokrasimme mopot ja kävimme "Cabana Beachilla" nauttimassa auringosta ja merestä. Vesi ei paljon viilentänyt, sillä se oli reilusti yli 30 asteista. Seuraavana yöna heräsimme aamuviiden aikaan hirveään ukkosmyrskyyn ja sateeseen. Mistäköhän se Thor nyt niin suuttui?
tiistai 25. maaliskuuta 2008
perjantai 21. maaliskuuta 2008
Kohti etelää
Matkallamme Phon Savanhista kohti Vang Viengiä olimme varmaankin lähimpänä kuolemaa, mitä koskaan eläissämme. Koska Pohjois-Laos on aika vuoristoista seutua, taittui matka tuttuun tapaan kapealla tiellä, joka kiemurteli ja mutkitteli vuoren muotoja mukaillen. Juttelimme juuri Teemun kanssa maamiinoista, kun linja-auton oikea eturengas räjähti! Bussi heittelehti kaistalta toiselle matkalaisten kiljuessa. Ensimmäinen ajatus aivoissani oli, että ajoimme miinaan, mutta parissa sekunnissa älysin, että eihän niitä nyt sentään keskellä tietä ole. Kuski sai onneksi bussin pysähtymään turvallisesti tien sivuun ja säikähtäneet matkalaiset purkautuivat ulos rauhoittumaan jännittävän tilanteen jäljiltä. Asfaltissa näkyi komeat jarrutusjäljet ja renkaasta irronneita kumiriekaleita oli pitkin tietä. Kyllä siinä sydän läpätti itse kullakin.
Vang Viengissä asetuimme taloksi Guest Houseen, jossa oli sauna. Heti ensimmäisenä iltana menimme nautiskelemaan kuumista huuruista. Eihän se toki ollut mitään verrattuna suomalaiseen saunaan, mutta kyllä oli taas paljon puhtaampi olo, kun sai rapsuteltua ylimmän likakerroksen iholta pois. Viimeksi kävimme saunassa Jouluna, joten jo oli aikakin!
Vietimme Vang Viengissä muutaman lokoisen päivän riippumatoissa tai auringossa maaten ja kirjoja lukien sekä joessa pulahdellen. Eräänä päivänä olin aivan ihmeissäni, kun yhdestä ravintelista kuului suomeksi laulettua reggae-musiikkia! Sama levy taisi soida siellä koko päivän, koska illemmalla kuljin saman paikan ohi uudestaan ja yhä kuului suomalaista laulua. Ainakin jälkimmäinen oli Jukka-Poika -nimisen, minulle aika tuntemattoman artistin tuotantoa.
Sitten aikamme Laolla olikin ohi ja suuntasimme kohti Thaimaata ja Bangkokia.
Vang Viengissä asetuimme taloksi Guest Houseen, jossa oli sauna. Heti ensimmäisenä iltana menimme nautiskelemaan kuumista huuruista. Eihän se toki ollut mitään verrattuna suomalaiseen saunaan, mutta kyllä oli taas paljon puhtaampi olo, kun sai rapsuteltua ylimmän likakerroksen iholta pois. Viimeksi kävimme saunassa Jouluna, joten jo oli aikakin!
Vietimme Vang Viengissä muutaman lokoisen päivän riippumatoissa tai auringossa maaten ja kirjoja lukien sekä joessa pulahdellen. Eräänä päivänä olin aivan ihmeissäni, kun yhdestä ravintelista kuului suomeksi laulettua reggae-musiikkia! Sama levy taisi soida siellä koko päivän, koska illemmalla kuljin saman paikan ohi uudestaan ja yhä kuului suomalaista laulua. Ainakin jälkimmäinen oli Jukka-Poika -nimisen, minulle aika tuntemattoman artistin tuotantoa.
Sitten aikamme Laolla olikin ohi ja suuntasimme kohti Thaimaata ja Bangkokia.
tiistai 18. maaliskuuta 2008
Phon Savanhin pytyt
Phon Savanh olikin sitten huomattavasti vähempituristinen paikka ja se näkyi heti hinnoissakin. Elikkä siis nukkuminen ja ruoka oli halvempata kuin monissa muissa paikoissa. Turistien vähäinen määrä selittyy sillä, että paikan ainut vetonaula on "Plain of Jars", eikä sen tutkimiseen mene päivää kauempaa.
Plain of Jars eli Pyttyjen Pelto käsittää itseasiassa useita eri alueita, joilla käydään pällistelemässä suuria kivestä kaiverrettuja ruukkuja, joita pytyiksi nimittelimme. Ensimmäinen alueista on kaikista suurin, siellä pyttyjä on lähemmäs 350. Pytyistä suurin painaa 6 tonnia. Pyttyjen alkuperästä ja tarkoituksesta ei ole tietoa, mutta teorioita on esitetty. Yleisimmän teorian mukaan pytyt ovat toimineet hautapaikkana. Eräs teoria on, että pytyissä on säilytetty vettä ja laolao-viskiä. Hieman koomisemman teorian mukaan muinaiset Laolaiset ovat olleet jättiläisiä ja käyttäneet pyttyjä juomakuppeinaan. Allekirjoittanut pitää viskiteoriaa houkuttelevimpana, mutta mikäli kaikki pytyt ovat olleet täynnä viskiä, on siihen tarvittu melkoiset pirskeet! Lukijoiden teorioita otetaan vastaan.
Meidän reissumme sisälsi vierailun kolmelle parhaiten vierailtavissa olevalle alueelle. Niistä on nimittäin raivattu kulkureittien läheisyydestä amerikkalaisten kylvämät pommit. Pommitusten takia pyttyjen vieressä on suuria kraatereita ja suuri osa pytyistä on rikkoutunut. Humoristinen matkaoppaamme varoitteli maamiinoista ja osoitteli maassa olevaa vesipuhvelin läjää. Pyttyjen lisäksi vierailu sisälsi pysähdyksen venäläisellä tankilla ja viskikylässä. Tankista puuttui tykki ja yläosa oli lentänyt noin 10 metrin päähän. Viskikylässä maistelimme tahmariisistä valmistettua "viskiä" ja tarkkailimme kun uutta satsia laitettiin alulle.
Samana päivänä vierailimme MAG (Mines Advisory Group) toimistossa. Siellä katsoimme dokumentin USA:n pommituksista ja MAG:n toiminnasta Laosissa. Aivan uskomatonta! USA pommitti Laosia kahdesta eri syystä. Ensinnäkin etelässä Vietnamin sodan aikaan, koska vietnamilaisilla oli Laosin läpi reitti eteläisestä pohjoiseen Vietnamiin (Ho Chi Minh Route). Pohjoisessa taas pommitettiin Laosin oman kommunistisen vallankumouksen estämiseksi. Kummassakaan tapauksessa USA ei päässyt lähellekkään tavoitettaan, vaikka pommeja kylvettiin toden teolla. Pommeja nimittäin tiputeltiin lentokonelastillinen joka 8 minuutti, 9 vuoden ajan. Kaiken kaikkiaan pommeja tiputettiin arviolta 20 tonnia per neliokilometri tai tonni per silloinen asukas! Tämä tekee Laosista maailman pommitetuimman maan. Tämän salainen sota vaikuttaa vieläkin ihmisten jokapäiväiseen elämään, koska valtava määrä (noin kolmasosa) pommeista on vieläkin maaperässä räjähtämättä. Näihin pommeihin kuolee vuosittain ihmisiä (maanviljelijät kuokkineen, lapset luulevat leluiksi, jotkut keräävät pommeja metallin takia) , ja näiden kuolintapausten kitkemiseksi MAG raivaa pommeja pois maastosta. Lahjoitin 10 dollaria MAG:n toimintaan ja sain lahjaksi paidan.
Plain of Jars eli Pyttyjen Pelto käsittää itseasiassa useita eri alueita, joilla käydään pällistelemässä suuria kivestä kaiverrettuja ruukkuja, joita pytyiksi nimittelimme. Ensimmäinen alueista on kaikista suurin, siellä pyttyjä on lähemmäs 350. Pytyistä suurin painaa 6 tonnia. Pyttyjen alkuperästä ja tarkoituksesta ei ole tietoa, mutta teorioita on esitetty. Yleisimmän teorian mukaan pytyt ovat toimineet hautapaikkana. Eräs teoria on, että pytyissä on säilytetty vettä ja laolao-viskiä. Hieman koomisemman teorian mukaan muinaiset Laolaiset ovat olleet jättiläisiä ja käyttäneet pyttyjä juomakuppeinaan. Allekirjoittanut pitää viskiteoriaa houkuttelevimpana, mutta mikäli kaikki pytyt ovat olleet täynnä viskiä, on siihen tarvittu melkoiset pirskeet! Lukijoiden teorioita otetaan vastaan.
Meidän reissumme sisälsi vierailun kolmelle parhaiten vierailtavissa olevalle alueelle. Niistä on nimittäin raivattu kulkureittien läheisyydestä amerikkalaisten kylvämät pommit. Pommitusten takia pyttyjen vieressä on suuria kraatereita ja suuri osa pytyistä on rikkoutunut. Humoristinen matkaoppaamme varoitteli maamiinoista ja osoitteli maassa olevaa vesipuhvelin läjää. Pyttyjen lisäksi vierailu sisälsi pysähdyksen venäläisellä tankilla ja viskikylässä. Tankista puuttui tykki ja yläosa oli lentänyt noin 10 metrin päähän. Viskikylässä maistelimme tahmariisistä valmistettua "viskiä" ja tarkkailimme kun uutta satsia laitettiin alulle.
Samana päivänä vierailimme MAG (Mines Advisory Group) toimistossa. Siellä katsoimme dokumentin USA:n pommituksista ja MAG:n toiminnasta Laosissa. Aivan uskomatonta! USA pommitti Laosia kahdesta eri syystä. Ensinnäkin etelässä Vietnamin sodan aikaan, koska vietnamilaisilla oli Laosin läpi reitti eteläisestä pohjoiseen Vietnamiin (Ho Chi Minh Route). Pohjoisessa taas pommitettiin Laosin oman kommunistisen vallankumouksen estämiseksi. Kummassakaan tapauksessa USA ei päässyt lähellekkään tavoitettaan, vaikka pommeja kylvettiin toden teolla. Pommeja nimittäin tiputeltiin lentokonelastillinen joka 8 minuutti, 9 vuoden ajan. Kaiken kaikkiaan pommeja tiputettiin arviolta 20 tonnia per neliokilometri tai tonni per silloinen asukas! Tämä tekee Laosista maailman pommitetuimman maan. Tämän salainen sota vaikuttaa vieläkin ihmisten jokapäiväiseen elämään, koska valtava määrä (noin kolmasosa) pommeista on vieläkin maaperässä räjähtämättä. Näihin pommeihin kuolee vuosittain ihmisiä (maanviljelijät kuokkineen, lapset luulevat leluiksi, jotkut keräävät pommeja metallin takia) , ja näiden kuolintapausten kitkemiseksi MAG raivaa pommeja pois maastosta. Lahjoitin 10 dollaria MAG:n toimintaan ja sain lahjaksi paidan.
perjantai 14. maaliskuuta 2008
Aktiviteettejä Luang Prabangissa
Ensimmäinen varsinainen aktiviteetti Luang Prabangissa oli tutustuminen Royal Palace Museumiin. Kyseessä oli siis monarkian ajoilta peräisin oleva kuninkaallinen palatsi, jossa pääsimme pällistelemään kuningasparin asuintiloja makuuhuoneineen päivineen sekä kuninkaallista esineistöä, kuten vaatteita, koruja, koriste-esineitä, taidetta, henkivartijakaartin miekkoja, kuninkaan norsullaratsastussatulaa sekä muilta valtioilta saatuja lahjoja. Yhdysvaltojen lahjat olivat kaikkein hölmöimpiä! Niihin kuului pala kuukiveä sekä postikorttia pienempi Laon lippu, jonka sanottiin käyneen kuussa Apollo 11 kyydissä! Muut maat olivat sentään antaneet posliiniastioita, hopeaa, kultaa, norsunluuta, silkkiä sun muuta! Palatsissa kuulemma kummittelee, eikä kukaan paikallinen mene sinne auringonlaskun jälkeen. Ei sinne kyllä pääsisikään, sillä aukioloajat olivat valoisan ajan puitteissa.
Eräänä toisena päivänä teimme retken 32 kilometrin päähän Tat Kuang Si -nimisille vesiputouksille. Vesi laskeutui moniin turkoosin värisiin altaisiin, joissa pääsi uimaan. Vesi oli aivan jäätävän kylmää, mutta olihan se pakko pulahtaa, kun oli mahdollisuus uida noin kauniissa ja erikoisessa paikassa. Putousten lähettyvillä oli häkeissä elelemässä aurinkokarhuja (sun bears) ja tiikeri, jotka oli pelastettu salametsästäjien kynsistä. Tiikeri oli niin hyvin piilossa omassa aitauksessaan, ettemme nähneet siitä vilaustakaan, mutta karhuja näimme senkin edestä (ja takaa).
Saimme aika paljon liikuntaa, kun päätimme kipittää portaat Phu Si -temppeliin Luang Prabangin keskustassa. Ensimmäiset 130 porrasta saimme kiivetä ilmaiseksi, mutta sitten pitikin maksaa pääsymaksu. Tokihan sen maksoi, ei kai sitä enää siinä vaiheessa käänny takaisin! Jäljellä portaita oli tuolloin enää 190 kappaletta. Melkein puoliväli! Huipulta olikin sitten mahtavat maisemat ympäri kaupunkia. Temppelissä oli tapana vapauttaa häkistä pieniä lintuja (häkkejä olisi voinut ostaa portaiden alapäästä mummeleilta), ja näimmekin erään länkkäriperheen vapauttavan linnun (jonka lentäessä pois perheen 3 -vuotias tytär sai aikamoisen uhma-iktu-raivarin). Katsellessamme korkeuksista maisemia ja lentokoneen laskeutumista läheiselle kentälle, osoitti joku lintu mieltään ruikkaamalla kakan Teemun otsalle. Piti varmaan meitä pahoina ihmisinä, kun me ei vapautettu sille lisää lintukavereita.
Päivänä eräänä menimme Lasten kultuurikeskukseen seuraamaan nukketeatteri- ja tanssiesityksiä, joita keskuksen 14-18 -vuotiaat nuoret esittivät. Ennen esitysten alkua osallistuimme Baci -seremoniaan. Kyseessä on buddhalaisuuteen liittyvä siunausseremonia, jossa toivotetetaan hyvää onnea ja terveyttä kaikille paikallaolijoille. Seremoniaan liittyi banaaninlehdistä ja joistain kukista tehty alttari, ja siunausten jälkeen alttarilla olleet valkoiset narut sidottiin osallistujien ranteisiin. Mitä enemmän naruja sitä enemmän hyvää onnea. Meille jaettiin myös ruokaa: banaaneja, riisikakkuja, kookospannaria, makeaa sticky ricea ja laoteetä. Oli hyvin hyvää :P
Kerran hotellillemme palatessa, huomasimme vierasrekisteristä, että hotelliin oli tullut uusi asukas Suomesta! Jäimme siis pelaamaan pihalle apinahäkin viereen korttia ja juomaan olutta, tarkkaillen kaikkia ohikulkijoita. Kuka näyttää suomalaiselta? Muutaman kotvan kuluttua hotellille saapui Lauri eli Lalli, jonka kanssa aloimme juttelemaan reissaamisasioita. Vaikka Lallin matka oli ihan alkumetreillään, oli hän ehtinyt jo ostaa pullon skorppioniviinaa. Kyseessä on siis pulloon tungettu skorppioni, jonka päälle on kaadettu paikallista lao-lao -viinaa. Kuultuaan, että me Teemun kanssa emme olleet vielä tuota herkkua(?) maistaneet, tarjoutui Lalli oitis antamaan meille maistiaiset. Olihan se kyllä todella tujua tavaraa... vaikka otimme vain parit pienet hörpyt niin pää oli kipeä koko seuraavan päivän!
Sokerina Luang Prabangin tarjoamien aktiviteettien pohjalla oli elefanttisafari. Safarilla ratsastimme puolitoista tuntia elefantin selässä viidakon halki ja joen yli. Me Tepen kanssa onnistuimme saamaan lauman suurimman ja vanhimman norsun, 51 -vuotiaan uroksen. Oli mukavaa päästä lähikontaktiin niin mahtavan eläimen kanssa. Todella jännittävää oli, että norsun iho on niin kovin kovin lämmin... jotenkin sitä on ajatellut, kun ovat niin paksunahkaisia, että olisivat viileämpiä. Melkeinpä parasta oli, kun norsut tulivat viidakosta joelle ja alkoivat juomaan. Vähän pelotti, että jos alkavat roiskimaan vettä ja kastelevat meidät!
Eräänä toisena päivänä teimme retken 32 kilometrin päähän Tat Kuang Si -nimisille vesiputouksille. Vesi laskeutui moniin turkoosin värisiin altaisiin, joissa pääsi uimaan. Vesi oli aivan jäätävän kylmää, mutta olihan se pakko pulahtaa, kun oli mahdollisuus uida noin kauniissa ja erikoisessa paikassa. Putousten lähettyvillä oli häkeissä elelemässä aurinkokarhuja (sun bears) ja tiikeri, jotka oli pelastettu salametsästäjien kynsistä. Tiikeri oli niin hyvin piilossa omassa aitauksessaan, ettemme nähneet siitä vilaustakaan, mutta karhuja näimme senkin edestä (ja takaa).
Saimme aika paljon liikuntaa, kun päätimme kipittää portaat Phu Si -temppeliin Luang Prabangin keskustassa. Ensimmäiset 130 porrasta saimme kiivetä ilmaiseksi, mutta sitten pitikin maksaa pääsymaksu. Tokihan sen maksoi, ei kai sitä enää siinä vaiheessa käänny takaisin! Jäljellä portaita oli tuolloin enää 190 kappaletta. Melkein puoliväli! Huipulta olikin sitten mahtavat maisemat ympäri kaupunkia. Temppelissä oli tapana vapauttaa häkistä pieniä lintuja (häkkejä olisi voinut ostaa portaiden alapäästä mummeleilta), ja näimmekin erään länkkäriperheen vapauttavan linnun (jonka lentäessä pois perheen 3 -vuotias tytär sai aikamoisen uhma-iktu-raivarin). Katsellessamme korkeuksista maisemia ja lentokoneen laskeutumista läheiselle kentälle, osoitti joku lintu mieltään ruikkaamalla kakan Teemun otsalle. Piti varmaan meitä pahoina ihmisinä, kun me ei vapautettu sille lisää lintukavereita.
Päivänä eräänä menimme Lasten kultuurikeskukseen seuraamaan nukketeatteri- ja tanssiesityksiä, joita keskuksen 14-18 -vuotiaat nuoret esittivät. Ennen esitysten alkua osallistuimme Baci -seremoniaan. Kyseessä on buddhalaisuuteen liittyvä siunausseremonia, jossa toivotetetaan hyvää onnea ja terveyttä kaikille paikallaolijoille. Seremoniaan liittyi banaaninlehdistä ja joistain kukista tehty alttari, ja siunausten jälkeen alttarilla olleet valkoiset narut sidottiin osallistujien ranteisiin. Mitä enemmän naruja sitä enemmän hyvää onnea. Meille jaettiin myös ruokaa: banaaneja, riisikakkuja, kookospannaria, makeaa sticky ricea ja laoteetä. Oli hyvin hyvää :P
Kerran hotellillemme palatessa, huomasimme vierasrekisteristä, että hotelliin oli tullut uusi asukas Suomesta! Jäimme siis pelaamaan pihalle apinahäkin viereen korttia ja juomaan olutta, tarkkaillen kaikkia ohikulkijoita. Kuka näyttää suomalaiselta? Muutaman kotvan kuluttua hotellille saapui Lauri eli Lalli, jonka kanssa aloimme juttelemaan reissaamisasioita. Vaikka Lallin matka oli ihan alkumetreillään, oli hän ehtinyt jo ostaa pullon skorppioniviinaa. Kyseessä on siis pulloon tungettu skorppioni, jonka päälle on kaadettu paikallista lao-lao -viinaa. Kuultuaan, että me Teemun kanssa emme olleet vielä tuota herkkua(?) maistaneet, tarjoutui Lalli oitis antamaan meille maistiaiset. Olihan se kyllä todella tujua tavaraa... vaikka otimme vain parit pienet hörpyt niin pää oli kipeä koko seuraavan päivän!
Sokerina Luang Prabangin tarjoamien aktiviteettien pohjalla oli elefanttisafari. Safarilla ratsastimme puolitoista tuntia elefantin selässä viidakon halki ja joen yli. Me Tepen kanssa onnistuimme saamaan lauman suurimman ja vanhimman norsun, 51 -vuotiaan uroksen. Oli mukavaa päästä lähikontaktiin niin mahtavan eläimen kanssa. Todella jännittävää oli, että norsun iho on niin kovin kovin lämmin... jotenkin sitä on ajatellut, kun ovat niin paksunahkaisia, että olisivat viileämpiä. Melkeinpä parasta oli, kun norsut tulivat viidakosta joelle ja alkoivat juomaan. Vähän pelotti, että jos alkavat roiskimaan vettä ja kastelevat meidät!
Kohti pohjoista
Seuraavaksi suuntasimme kohti Laon pohjoisempia osia. Matkalla poikkesimme pariksi päiväksi Vang Viengiin, mutta tällä kertaa emme käyneet tubeilemassa. Kaupunki oli muuttunut hurjasti sitten viime näkemän! Uusia ravintoloita, kuppiloita ja Guest Houseja oli ilmestynyt kuin sieniä sateella, puhumattakaan nettikahviloista, joita tuntui nyt olevan joka kulmalla. Vietimme aikamme riippumatoissa kirjoja lukien, auringossa maaten ja joessa "uiden" (virta oli niin kova ja vesi matalalla, ettei siinä oikeastaan voinut uida, kastautua vain).
Seuraava etappimme oli Luang Prabang, jossa viihdyimmekin puolisentoista viikkoa. Asustelimme mukavassa pikkuhotellissa, ihan vanhan kaupungin keskustassa. Hotelli oli rauhallisella pikkukadulla kahden temppelin läheisyydessä. Hotellin pihalla, aivan ikkunamme takana oli häkissä kaksi pientä apinaa, joiden touhuja oli mukavaa seurata, joskin ressukoilla oli vallan liian pieni elintila. Voiko olla hulvattomampaa näkyä, kuin apina joka raaputtaa kainaloaan takajalalla?
Luang Prabang oli todella viihtyisä kaupunki ja se onkin vanhoine rakennuksineen Unescon World Heritage -listalla. Turisteja kaupungissa piisasi. Ei niinkään reppureissaajia, vaan pakettimatkalaisia. Vilinää ei kuitenkaan ollut häiriöksi asti. Katukuvassa kyllä huomasi, että turistivirta on tuonut kaupunkiin rahaa, paikalliset olivat paljon pulskemmassa kunnossa kuin missään muualla matkamme aikana. Auringonlaskun aikaan keskustan kadut täyttyivät "torimyyjistä" ja kaupunki muuttui suureksi Night Marketiksi. Harmillisesti vain melkein kaikilla myyjillä tuntui olevan aivan samanlaiset käsityöt myynnissä kuin muillakin.
Mitä puuhasimmekaan Luang Prabangissa? Siitä lisää myöhemmin, samassa reissublogissa, samaan reissuaikaan...
Seuraava etappimme oli Luang Prabang, jossa viihdyimmekin puolisentoista viikkoa. Asustelimme mukavassa pikkuhotellissa, ihan vanhan kaupungin keskustassa. Hotelli oli rauhallisella pikkukadulla kahden temppelin läheisyydessä. Hotellin pihalla, aivan ikkunamme takana oli häkissä kaksi pientä apinaa, joiden touhuja oli mukavaa seurata, joskin ressukoilla oli vallan liian pieni elintila. Voiko olla hulvattomampaa näkyä, kuin apina joka raaputtaa kainaloaan takajalalla?
Luang Prabang oli todella viihtyisä kaupunki ja se onkin vanhoine rakennuksineen Unescon World Heritage -listalla. Turisteja kaupungissa piisasi. Ei niinkään reppureissaajia, vaan pakettimatkalaisia. Vilinää ei kuitenkaan ollut häiriöksi asti. Katukuvassa kyllä huomasi, että turistivirta on tuonut kaupunkiin rahaa, paikalliset olivat paljon pulskemmassa kunnossa kuin missään muualla matkamme aikana. Auringonlaskun aikaan keskustan kadut täyttyivät "torimyyjistä" ja kaupunki muuttui suureksi Night Marketiksi. Harmillisesti vain melkein kaikilla myyjillä tuntui olevan aivan samanlaiset käsityöt myynnissä kuin muillakin.
Mitä puuhasimmekaan Luang Prabangissa? Siitä lisää myöhemmin, samassa reissublogissa, samaan reissuaikaan...
tiistai 11. maaliskuuta 2008
Paluu Laolle
Savannakhetissa viivyimme vain muutaman mukavan, laiskotteluntäyteisen päivän. Lepäsimme Vietnamin seikkailujen jälkeen ja pesetimme pyykkiä. Yhtenä päivänä vuokrasimme tandem-polkupyörän, jolla huristimme kaupungin ulkopuolelle kivaan puistoon lukemaan kirjoja. Tandempyöräily oli yllävän helppoa silloin kun minä olin edessä ohjaamassa, ja yllättävän vaikeaa silloin kun Tepe ohjasi ja minä olin takana. Ei me hirveesti meluttu eikä syljeskelty.
Vaikka Savannakhet on rajakaupunki ja liikenne Thaimaasta on vilkasta, ei kyseessä ole erityisen turistisoitunut kaupunki. Matkaajat jatkanevat matkaansa sieltä suoraan joko etelään tai pohjoiseen, jäämättä ihmettelemaan pitemmäksi aikaa. Pieniä muutoksia sielläkin oli sentään ehtinyt tapahtua sen jälkeen, kun joulukuussa poikkesimme siellä Kimmon ja Laurin kanssa. Nyt pankkiautomaatista sai nostettua rahaa Visalla eikä vain Mastercardilla niin kuin aikaisemmin. Niin se edistys hiipii eteenpäin...
Koska turistit eivät ole turmelleet kaupunkia vielä, oli siellä mukavan alhainen hintataso. Hotellihuoneestamme maksoimme kolme dollaria ja 20 000 kipillä (pikkasen runsas kaksi dollaria) saimme paikallisessa rantaravintolassa hot pot -aterian kahdelle hengelle. Ruokaa siinä oli niin paljon, ettemme edes jaksaneet syödä annosta loppuun.
Savannakhetista jatkoimme matkaamme Laon pääkaupunkiin Vientianeen. Edullisen nukkumapaikan löytyminen meinasi osoittautua vaikeaksi, sillä kaikki alle 15 dollarin huoneet olivat varattuja. Vihdoin kuitenkin sinnikäs rinkkojen raahaaminen ympäri kaupunkia palkittiin, ja asetuimme taloksi Guest Houseen, jossa huoneemme maksoi vain 7 dollaria.
Vientianessa keskityimme muutaman päivä ajan nähtävyyksien kiertelemiseen. Kävimme vuokratuilla polkupyöllä katsomassa Laon rahassakin komeilevaa, maan tärkeintä monumettia, Pha That Luangia (kullankeltainen iso stupa). Aikaisemmin olimme osuneet sattumalta That Dam -nimisen stupan luo. Se oli aikoinaan ollut kullalla vuorattu, mutta siiamilaiset olivat sodassa (vuonna 1828) varastaneet kullan. Vientianen asukkaita suojeli tuossa sodassa 7-päinen lohikäärme, mutta se ei tainnut pitää kullan suojelemista tärkeänä... Kävimme katsomassa myös Patuxai:ta eli laolaisten versiota Pariisin Riemukaaresta. Sitä ympäröivässä puistossa oli Musical Fountain, eli musikaalinen suihkulähde. Siinä veden roiske ja purskautukset oli ajoitettu musiikin mukaan hienoksi tanssiksi tai showksi. Auringonlaskun punertamaa taivasta vasten näky oli erittäin komea.
Vaikka Savannakhet on rajakaupunki ja liikenne Thaimaasta on vilkasta, ei kyseessä ole erityisen turistisoitunut kaupunki. Matkaajat jatkanevat matkaansa sieltä suoraan joko etelään tai pohjoiseen, jäämättä ihmettelemaan pitemmäksi aikaa. Pieniä muutoksia sielläkin oli sentään ehtinyt tapahtua sen jälkeen, kun joulukuussa poikkesimme siellä Kimmon ja Laurin kanssa. Nyt pankkiautomaatista sai nostettua rahaa Visalla eikä vain Mastercardilla niin kuin aikaisemmin. Niin se edistys hiipii eteenpäin...
Koska turistit eivät ole turmelleet kaupunkia vielä, oli siellä mukavan alhainen hintataso. Hotellihuoneestamme maksoimme kolme dollaria ja 20 000 kipillä (pikkasen runsas kaksi dollaria) saimme paikallisessa rantaravintolassa hot pot -aterian kahdelle hengelle. Ruokaa siinä oli niin paljon, ettemme edes jaksaneet syödä annosta loppuun.
Savannakhetista jatkoimme matkaamme Laon pääkaupunkiin Vientianeen. Edullisen nukkumapaikan löytyminen meinasi osoittautua vaikeaksi, sillä kaikki alle 15 dollarin huoneet olivat varattuja. Vihdoin kuitenkin sinnikäs rinkkojen raahaaminen ympäri kaupunkia palkittiin, ja asetuimme taloksi Guest Houseen, jossa huoneemme maksoi vain 7 dollaria.
Vientianessa keskityimme muutaman päivä ajan nähtävyyksien kiertelemiseen. Kävimme vuokratuilla polkupyöllä katsomassa Laon rahassakin komeilevaa, maan tärkeintä monumettia, Pha That Luangia (kullankeltainen iso stupa). Aikaisemmin olimme osuneet sattumalta That Dam -nimisen stupan luo. Se oli aikoinaan ollut kullalla vuorattu, mutta siiamilaiset olivat sodassa (vuonna 1828) varastaneet kullan. Vientianen asukkaita suojeli tuossa sodassa 7-päinen lohikäärme, mutta se ei tainnut pitää kullan suojelemista tärkeänä... Kävimme katsomassa myös Patuxai:ta eli laolaisten versiota Pariisin Riemukaaresta. Sitä ympäröivässä puistossa oli Musical Fountain, eli musikaalinen suihkulähde. Siinä veden roiske ja purskautukset oli ajoitettu musiikin mukaan hienoksi tanssiksi tai showksi. Auringonlaskun punertamaa taivasta vasten näky oli erittäin komea.
lauantai 1. maaliskuuta 2008
Poistuminen Vietnamista
Ostimme Hoi Anista bussilipun suoraan Laon puolelle Savannakhettiin, koskapa tämä oli rahallisesti ja ajallisesti kätevin tapa ylittää raja. Matka tosin on maantieteellisesti aika pitkä, mutta siksi olikin hyvä että lipun hintaan kuului pysähtyminen viettämään yö Dong Ha -nimiseen kaupunkiin ennen rajan ylittämistä seuraavana päivänä. Eihän mikään mikä kuulostaa noin hyvältä ja yksinkertaiselta tietenkään voi olla niin helppoa...
Matkan oli tarkoitus alkaa siten, että meidät noudetaan omalta hotellilta. Kun hakijaa ei määräaikaan mennessä kuulunutkaan, respan setä soitti puhelun selvittääkseen asiaa. Lopputuloksena saimme kartan ja ohjeistuksen kävellä korttelin päähän bussiasemalle odottamaan bussia. Kerkesimme odotella kyytiä hyvän tovin ja kysellä yhdeltä jos toiselta paikalliselta, että missäs meidän bussi on, kun vihdoin paikalle kaarsi oikea bussi, jonka ovensuussa roikkuva sisäänheittäjä jo kaukaa huuteli, että olemmeko me ne, jotka ovat matkalla Savannakhettiin. Kyseessä oli vallan hyvä luksusbussi, jossa oli vallan makuupaikat, joten ajattelimme loppumatkan sujuvan varsin mukavissa merkeissä. Kuinka väärässä olimmekaan...
Neljän tunnin kulluttua saavumme Hue -nimiseen kaupunkiin. Pidettiin vessatauko (jota Teemu olikin jo odottanut räjähtämäisillään) ja osa porukasta ohjattiin vaihtamaan bussia. Ensin meille sanottiin, että me ei vaihdeta, mutta viime tingassa meidätkin käsketään ulos. Seuraamme travel agenttia parin korttelin verran toimistolle ja jäämme tien varteen odottamaan meidän bussia. Kotvan kuluttua meidät noutaa, ei bussi vaan hlö-auto, jossa takapenkillä kolme myös Savannakhettiin matkalla olevaa japanialaista. Meiltä otettiin bussilippu pois tässä välissä vastustteluistamme huolimatta. Alkoi jo vähän epäilyttää, onneksi japanilaiset ovat samassa jamassa.
Ajelemme eteenpäin, kuski puhuu alati puhelimessa ja vaikuttaa jopa eksyneeltä... Pysähdymme tien varteen ja kuski häipyy. Kotvan kuluttua hän palaa transetin kyydissä, jonne me siirrymme. Tällä menopelillä jatkamme Dong Haan asti, jossa meidän on tarkoitus yöpyä. Japanialaisille ei edes oltu aikaisemmin kerrottu, että siellä yövytään. Meidät jätetään jonkin ravintolan eteen ja transetti kiitää eteenpäin ennen kuin ehdimme kysyä mihin aikaan aamulla matka jatkuu yms. Ravintolan setä onkin travel agent ja hänen tehtävänään on tarjota meille yösija. Hänen järjestellessään meille paikkaa on meidän tietty kätevää ruokailla hänen ravintolassaan. Onneksi ei ollut kallista. Matkalaisia menee ja tulee, paikka vaikuttaa yleiseltä bussipysäkiltä vaikkei siltä näytä.
Aikaa vierähtää pari tuntia. Vihdoin ravintelin setä tulee selittämään, että yöpaikat ovat kaikki täynnä, mutta hänellä on talo sadan metrin päässä ja voimme mennä sinne nukkumaan. Seuraamme ravintolan sedän veljeä noin 300 metrin matkan ja saavumme vihdoin nukkumapaikkaamme. Myos japanilaiset ovat mukanamme. Onneksi, sillä muuten saattaisi pelottaa. Velimies vaatii huonolla englannilla nukkumapaikasta maksuksi dollarin per pää. Kukaan ei jaksa tapella asiasta, joten maksamme mutisematta. Tepelle ja minulle osoitettu huone vaikuttaa talossa ennen asuneen, mutta jo poismuuttaneen teinitytön huoneelta, jota käytetään nykyisin osittain varastona. Huoneesta löytyy muun muassa juoksumatto. Yöpuulle siirtyessämme huomaamme kuitenkin, ettei sängyssä ole patjaa. Onneksi olin nähnyt käytävällä patjan, jonka käyn nappaamassa. Enhän nyt toki maksa dollaria siitä, että saan maata yöni kovien lautojen päällä! Keskellä yötä herään siihen, kun velimies tulee etsimään patjaa. En suostu antamaan patjaa takaisin ja kielimuurin vuoksi esitän kovassa sängyssä nukkumisen vaikeuden hienolla pantomiimillä. Aamulla huomaan, että velimies on viettänyt yönsä käytvvällä kovalla penkillä patjatonna...
Aamulla kello kuusi meidät pakataan minibussiin, joka on siis pakettiauto, mutta niin että pakettiosa on täynnä istuimia. Kyydissä on myös paikallisia ihmisiä, austraalialainen pariskunta, korealainen reissaaja sekä laolainen mies, joka osaa puhua sekä vietnamia että englantia erinomaisesti. Hänestä on oivaa tulkkausapua monessa tilanteessa.
Matka raja-asemalle kestää noin puolisentoista tuntia. Rajamuodollisuuksissa muut länkkärit ovat ihan pihalla kaikesta ja pääsevät rajan yli seuraamalla meidän esimerkkiä. Austraalialaisilla esimerkiksi ei ole minkään maan valuuttaa mukanaan eikä mitään käsitystä viisumeista tms. Visa on arrival -tiskillä ei ole ketään ja joudumme vaatimalla vaatimaan, että joku siihen tulisi. Rajalla on todella tuulista, ja täytämme tarvittavia kaavakkeita sormet kohmeessa. Rajanylityksen jälkeen on vuorossa kulkupelin vaihto. Jatkamme matkaa paikallisbussilla Savannakhettiin. Ruokavessatauolta palatessani näen bussin katoavan kaukaisuuteen! Sydämeni pamppailee, siellä menee rinkka ja kaikki! Huomaan kuitenkin ympärilläni paljon tuttua väkeä. "Kaikki ok", laolaismies pöydästä viittelöi. Japanilaistyttö valittaa, ettei hänen edes olisi tarvinnut lähteä vessaan, mutta kaikki vaan oli käsketty ulos bussista. Mysteeri. Paikalliset kanssamatkustajat vaikuttavat varsin rauhallisila, joten mekin odottelemme kiltisti. Runsaan puolen tunnin kuluttua bussi kuitenkin palasi ja jatkoimme matkaa. Perille Savannakhettiin pääsimme väsyneinä, mutta ehjinä.
Matkan oli tarkoitus alkaa siten, että meidät noudetaan omalta hotellilta. Kun hakijaa ei määräaikaan mennessä kuulunutkaan, respan setä soitti puhelun selvittääkseen asiaa. Lopputuloksena saimme kartan ja ohjeistuksen kävellä korttelin päähän bussiasemalle odottamaan bussia. Kerkesimme odotella kyytiä hyvän tovin ja kysellä yhdeltä jos toiselta paikalliselta, että missäs meidän bussi on, kun vihdoin paikalle kaarsi oikea bussi, jonka ovensuussa roikkuva sisäänheittäjä jo kaukaa huuteli, että olemmeko me ne, jotka ovat matkalla Savannakhettiin. Kyseessä oli vallan hyvä luksusbussi, jossa oli vallan makuupaikat, joten ajattelimme loppumatkan sujuvan varsin mukavissa merkeissä. Kuinka väärässä olimmekaan...
Neljän tunnin kulluttua saavumme Hue -nimiseen kaupunkiin. Pidettiin vessatauko (jota Teemu olikin jo odottanut räjähtämäisillään) ja osa porukasta ohjattiin vaihtamaan bussia. Ensin meille sanottiin, että me ei vaihdeta, mutta viime tingassa meidätkin käsketään ulos. Seuraamme travel agenttia parin korttelin verran toimistolle ja jäämme tien varteen odottamaan meidän bussia. Kotvan kuluttua meidät noutaa, ei bussi vaan hlö-auto, jossa takapenkillä kolme myös Savannakhettiin matkalla olevaa japanialaista. Meiltä otettiin bussilippu pois tässä välissä vastustteluistamme huolimatta. Alkoi jo vähän epäilyttää, onneksi japanilaiset ovat samassa jamassa.
Ajelemme eteenpäin, kuski puhuu alati puhelimessa ja vaikuttaa jopa eksyneeltä... Pysähdymme tien varteen ja kuski häipyy. Kotvan kuluttua hän palaa transetin kyydissä, jonne me siirrymme. Tällä menopelillä jatkamme Dong Haan asti, jossa meidän on tarkoitus yöpyä. Japanialaisille ei edes oltu aikaisemmin kerrottu, että siellä yövytään. Meidät jätetään jonkin ravintolan eteen ja transetti kiitää eteenpäin ennen kuin ehdimme kysyä mihin aikaan aamulla matka jatkuu yms. Ravintolan setä onkin travel agent ja hänen tehtävänään on tarjota meille yösija. Hänen järjestellessään meille paikkaa on meidän tietty kätevää ruokailla hänen ravintolassaan. Onneksi ei ollut kallista. Matkalaisia menee ja tulee, paikka vaikuttaa yleiseltä bussipysäkiltä vaikkei siltä näytä.
Aikaa vierähtää pari tuntia. Vihdoin ravintelin setä tulee selittämään, että yöpaikat ovat kaikki täynnä, mutta hänellä on talo sadan metrin päässä ja voimme mennä sinne nukkumaan. Seuraamme ravintolan sedän veljeä noin 300 metrin matkan ja saavumme vihdoin nukkumapaikkaamme. Myos japanilaiset ovat mukanamme. Onneksi, sillä muuten saattaisi pelottaa. Velimies vaatii huonolla englannilla nukkumapaikasta maksuksi dollarin per pää. Kukaan ei jaksa tapella asiasta, joten maksamme mutisematta. Tepelle ja minulle osoitettu huone vaikuttaa talossa ennen asuneen, mutta jo poismuuttaneen teinitytön huoneelta, jota käytetään nykyisin osittain varastona. Huoneesta löytyy muun muassa juoksumatto. Yöpuulle siirtyessämme huomaamme kuitenkin, ettei sängyssä ole patjaa. Onneksi olin nähnyt käytävällä patjan, jonka käyn nappaamassa. Enhän nyt toki maksa dollaria siitä, että saan maata yöni kovien lautojen päällä! Keskellä yötä herään siihen, kun velimies tulee etsimään patjaa. En suostu antamaan patjaa takaisin ja kielimuurin vuoksi esitän kovassa sängyssä nukkumisen vaikeuden hienolla pantomiimillä. Aamulla huomaan, että velimies on viettänyt yönsä käytvvällä kovalla penkillä patjatonna...
Aamulla kello kuusi meidät pakataan minibussiin, joka on siis pakettiauto, mutta niin että pakettiosa on täynnä istuimia. Kyydissä on myös paikallisia ihmisiä, austraalialainen pariskunta, korealainen reissaaja sekä laolainen mies, joka osaa puhua sekä vietnamia että englantia erinomaisesti. Hänestä on oivaa tulkkausapua monessa tilanteessa.
Matka raja-asemalle kestää noin puolisentoista tuntia. Rajamuodollisuuksissa muut länkkärit ovat ihan pihalla kaikesta ja pääsevät rajan yli seuraamalla meidän esimerkkiä. Austraalialaisilla esimerkiksi ei ole minkään maan valuuttaa mukanaan eikä mitään käsitystä viisumeista tms. Visa on arrival -tiskillä ei ole ketään ja joudumme vaatimalla vaatimaan, että joku siihen tulisi. Rajalla on todella tuulista, ja täytämme tarvittavia kaavakkeita sormet kohmeessa. Rajanylityksen jälkeen on vuorossa kulkupelin vaihto. Jatkamme matkaa paikallisbussilla Savannakhettiin. Ruokavessatauolta palatessani näen bussin katoavan kaukaisuuteen! Sydämeni pamppailee, siellä menee rinkka ja kaikki! Huomaan kuitenkin ympärilläni paljon tuttua väkeä. "Kaikki ok", laolaismies pöydästä viittelöi. Japanilaistyttö valittaa, ettei hänen edes olisi tarvinnut lähteä vessaan, mutta kaikki vaan oli käsketty ulos bussista. Mysteeri. Paikalliset kanssamatkustajat vaikuttavat varsin rauhallisila, joten mekin odottelemme kiltisti. Runsaan puolen tunnin kuluttua bussi kuitenkin palasi ja jatkoimme matkaa. Perille Savannakhettiin pääsimme väsyneinä, mutta ehjinä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)