Aktiviteettipärinät

Seuraavaksi ajoimme takaisin kohti pohjoista, sillä olimme sopineet tapaavamme Laurin seuraavana aamuna Taupossa. Yövyimme levähdyslevikkeellä lentokentän läheisyydessä, sillä pojilla oli aamulla edessä laskuvarjohyppy. Herätessämme huomasimme, että Lauri oli tullut omalla autollaan samalle levikkeelle meidän kanssamme, joten säästyimme hänen etsimiseltään. Lentokentällä minä pysyi tiukasti maassa, vaikka henkilökunta koitti houkutella minuakin hyppäämään. Pojat saivat päälleen hassut haalarit ja suuntasivat taivaalle. Minä odottelin maassa kameran kera. Aika nopsaanhan ne jo sieltä tipahtivat. Epäilen kyllä, että saivatko minkäänlaista iloa irti koko hypystä, olivat nimittäin molemmat maahan päästyään ihan yhtä apaattisia kuin ennen hyppyä. Poikien hypystä kertova video aiheutti kyllä suurta riemua, lähinnä Kimmon lepattavien poskien takia.

Poislähtiessämme poikkesimme Taupon keskustassa ajelemassa ihmeellisillä härveleillä, joiden nimiä en muista. Härvelissä on kaksi rengasta ja tanko. Kahden renkaan välissä seistään ja tangosta pidetään kiinni ja sillä ohjallaillaan. Nämä kyseiset olivat sellaisia maastoajohärveleitä ja niissä oli nurmikolla ajeluun soveltuvat renkaat. Härveli meni sitä nopeammin mitä enemmän nojasi eteenpäin ja jarruttaessa piti nojata taaksepäin. Hurjistelimme nurmella noin vartin verran ja säästyin vähäisillä kolhuilla: Sain vain yhden mustelman.

Koitimme löytää nukkumapaikan mahdollisimman läheltä Rotoruaa, jotta olisimme päässeet seuraavana päivänä zorbeilemaan, mutta jouduimme ajamaan 30 kilometriä zorppipaikan ohi ennen passelin levähdyspaikan löytymistä. Seuraava päivä oli vielä kaiken lisäksi pyhäpäivä, jonkin sotajutun muistolle, joten kaupat yms. olivat kiinni. Niin meni koko zorbeilu lopulta sivu suun, sillä auton nokka piti jo kääntää kohti Aucklandia. Auton vuokra-aika oli loppumassa.

Kaukaisin kolkka

Wellingtonissa olimme perillä aika myöhään illalla ja yösijan löytyminen meinasi olla vaikeaa. Koska ulkona oli kylmä, eikä meillä ollut edes takkeja, päätimme maksaa hieman suolaisemman hinnan ihan kunnon huoneesta. Huoneen varusteluihin kuului oma vedenkeitin ja tee-ja kahvitarvikkeita. Ennen yöpuulle siirtymistä tapasimme vielä Laurin ja vaihdoimme kuulumisia irkkubaarissa olutta lipitellen.

Aamulla suuntasimme tutustumaan Te Papa -kansallismuseoon, johon ei ollut sisäänpääsymaksua. Kyse oli vähän Oulun Tietomaan tapaisesta (mutta suuremmasta ja prameammasta) museosta, jossa selitettiin mm. maanjäristyksistä ja Uuden-Seelannin luonnosta ja kulttuurista. Näytteillä oli myös fossiileja ja maoritaidetta. Kokemus oli siis hyvin monipuolinen ja opettavainen, vaikka emme jaksaneetkaan kiertää koko valtavaa pytinkiä. Minusta hauskimpia juttuja olivat kaikki lapsille suunnatut interaktiiviset osiot, jossa sai pelata erilaisia pelejä tai kuvitella olevansa maanjäristyksessä.

Väsyneinä palasimme takaisin autoon ja lähdimme käymään pohjoissaaren eteläkolkassa. Matkaamme oli yksi hyvä syy: halusimme käydä kauempana kotoa, kuin Lauri, joka ei ollut käynyt Wellingtonia kauempana. Matkalla ohittamamme kylät kävivät koko ajan pienemmiksi ja pienemmiksi ja bensamittarikin alkoi näyttää huolestuttavia lukemia. Päästyämme meren rantaan Lake Ferry -nimisessä pikkukylässä, söimme eväät ja päätimme lähteä takaisin päin. Bensan loppuminen kesken vähän pelotti. Olimme kuitenkin käyneet Wellingtonia etelämmässä! Takaisin käännyttyämme on jokainen askel ollut kotiinpäin. Kotimatka oli siis virallisesti alkanut.

Pari seuraavaa päivää vietimme Wellingtonissa ja sen läheisyydessä. Matkustimme Cable Carilla yliopistolliseen puutarhaan , jonka hauskin anti oli ihmisaurinkokello. Kyseessä oli siis aurinkokello, johon piti mennä itse seisomaan viisariksi. Seuraava päivä menikin sitten opastetulla kiertoajelulla tutustumassa Lord of the Rings -elokuvan kuvauspaikkoihin. Kävimme mm. Rivendellissä ja poseerasimme itse Legolasina korvineen ja jousipyssyineen!

Kohti etelää

Jatkoimme matkaamme kohti etelää ja pysähdyimme Rotorua -nimiseen kaupunkiin pariksi yöksi. Kaupungin keskustassa sijaitsee puisto, jossa on useita kuumia muta-altaita. Rotorua sijaitsee alueella, jolla on myös kuumia lähteitä yms. mutta me kävimme ihmettelemässä vain noita muta-lammikoita. Puistossa nenään osui useita huimaavia hajuja kananmunasta aina märkään koiraan ja palaneeseen hernekeittoon asti. Info-tauluista luimme, että aikaisemmin puistossa on ollut kuumavesilammikko, jossa paikalliset ovat käyneet uimassa ja pesseet pyykkejään. Missään ei kuitenkaan selitetty, mitä lammikolle oli tapahtunut tai että miksei siellä enää uitu.

Jatkaessamme matkaa pidimme yhä suuntanamme etelän. Maisemia kyllä kelpasi pällistellä. Uusi-Seelanti on siitä ovela maa, että sieltä löytyy jos jonkin laista erilaista maisemaa, eikä auton ikkunasta katsellessa oikein ehdi koskaan kyllästyä, koska jokaisen mutkan takaa voi olla tulossa jotain ihan uutta. Vuoristosta voi yhtäkkiä päätyä tasangolle ja palmujen seasta havumetsään. Tuulinen merenranta onkin hetkessä laidun täynnä lampaita ja kotvan päästä ajatkin jo pienen kylän läpi. Sadan kilometrin matkalla ehti ajaa niin erilaisissa maisemissa, että olisi voinut luulla käyneensä useassa eri maassa eri puolilla maailmaa.

Ajellessamme koitimme löytää täydellisen "Six Feet Under" -maiseman eli yksinäisen puun kukkulan laelta. Potentiaalia hyvää kuvaa varten löytyi kyllä, mutta usein asetelmassa oli jotain vikaa. Joskus puu ei ollut kukkulalla yksinään, tai sen takana näkyi taivaan sijasta toinen kukkula. Joskus kukkula olisi ollut hyvä, mutta puu uupui. Toisinaan taas täydellinen puu oli täysin väärässä paikassa, kuten maatalon pihassa. Näimme pari varsin mainiota, ellei jopa täydellistä, puu+kukkula -asetelmaa, mutta ne olivat sellaisissa paikoissa, ettei autoa voinut pysäyttää eikä kuvaa siis päässyt ottamaan.

Meillä ei ollut tähän mennessä ollut mitään erityisiä suunnitelmia siitä, mihin menisimme ja mitä tekisimme. Pienen pohdinnan jälkeen päätimme ajaa aivan pohjoissaaren eteläosiin asti ja käväistä Wellingtonissa. Pidimme siis auton nokan suunnattuna etelään. Matkan varrella ajoimme suuren tulivuoren ohi, joka Lord of the Ring -elokuvissa esittää Mount Doom:n osaa.

Uudet kujeet uudessa maassa

Kimmo oli minua lentokentällä vastassa vuokraamansa pakettiauton kanssa. Auto oli nimeltään Rachel, ja se oli varusteltu reissaajien tarpeita silmällä pitäen. Takaosan pöydän sai kaadettua, jolloin tilaa jäi riittävästi pedin levittämiselle. Mukana kulki myös puutarhapöytä tuoleineen, joilla keittiön sai pystyyn levähdyspaikalle kuin levähdyspaikalle.

Uudessa-Seelannissa on parhaillaan syksy, joten sää ei ole kovin lämmin. Suomen kesään verrattuna säässä ei kuitenkaan ollut mitään valittamista. Sateen ropistesta suuntasimme auton nokan ensimmäiseksi kohti koilista. Maisemien vilistessä ikkunan ohi, olisi melkein voinut kuvitella olevansa Suomessa, mutta siellä täällä havupuiden seasta pilkistävät palmut rikkoivat illuusion. Paikalliset olivat erikoistuneet mitä kummallisimpiin (uusiokäyttö)postilaatikoihin. Mielenkiintoisin omiin silmiini osunut postilaatikko oli tehty veneen perämoottorista. Kimmo sanoi aikaisemmin nähneensä mikroaaltouuneista tehtyjä postilaatikoita.

Koilisenreissullamme kävimme Hot Water Beachilla, mutta ajoituksemme oli hieman huono. Ihmiset kerääntyvät rannalle laskuveden aikaan lapioiden kanssa ja kaivavat rannalle kuoppia, jotka täyttyvät kuumalla vedellä vulkaanisen toiminnan vuoksi. Noissa kuopissa voi sitten rauhassa lilluskella, kunnes on punainen kuin rapu. Meidän saapuessamme paikalle vesi oli alkanut jo nousta, emmekä päässeet kaivamaan kuoppia riittävän kauas, emmekä siis onnistuneet löytämään kuumaa vettä. Emme olleet ainoita epäonnisia, sillä rannalla oli muitakin huonosti ajoittautuneita.

Seuraavaksi suuntasimme kohti sisämaata ja etelää. Ajoimme läheltä sitä LOTRI-kuvauspaikkaa, jossa hobittien kotipaikka, Kontu, sijaitsi. Emme kuitenkaan menneet sitä katsomaan, sillä paikan esite paljasti, ettei siellä ole mitään nähtävää. Kaikki rekvisiitta on revitty alas ja hobittien koloista on jäljellä vain parit oven- ja ikkunankarmit kukkulaan kaivetussa luolassa. Pelkkää rahastusta.

Löysimme ilmaisen yöpymispaikan läheisestä McLaren Fall's Parkista. Paikka oli kuvankaunis puisto, jonka järvessä uiskenteli mm. mustia joutsenia. Puissa lauleskeli oletettavasti satakieliä, sillä tuskin mistään muusta linnusta lähtee niin monipuolisia ääniä, kuten mm. kujerruksen ja viserryksen päättävä "boing". Olimme jo asettuneet aution telttailualueen viereen taloksi (vai pitäisikö sanoa autoksi?), kun jonkin retkeilyfirman auto ilmestyi paikalle kanootteja peräkärryssä. Autosta nousi pariskunta sekä matkaopas. He alkoivat siinä pistämään retkipöytiä ja tuoleja pystyyn ja valmistautuivat syömään eväitä ja lähtemään kanoottiretkelle. Oppaalta oli kuitenkin päässyt juomamukit unohtumaan ja hän tuli niitä meiltä lainaamaan. Pestyjä mukeja palauttaessaan opas toi meille kiitokseksi myös pullon viiniä. Ihan hyvä diili siis meidän kannalta...

Viimehetket K-Aasiassa

Pari viimeistä päivää Bangokissa vietin käytännönasioita hoidellen ja viimeisiä raharoposiani tuhlaillen. Lähtöäni edellisenä päivänä Songkran eli thaimaalainen uusi vuosi oli päässyt Kaaostiellä jo täyteen vauhtiin. Kaikkien vesisota kaikkia vastaan ei anna riittävän hyvää kuvaa kadun kaaosmaisista tapahtumista. Kaupat ja liikkeet olivat sulkeneet ovensa ja vaatteita ja rihkamaa myyvien katukojujen tilalle nousi vesipyssyjä ja vettä myyviä kojuja. Ravintolat ja baarit pitivät kyllä ovensa auki, mutta ne olivat vuoranneet kaikki sähkölaitteet yms. muoveilla, jotta kadulta räiskyvä vesi ei niitä pilaisi.

Kadulla ei pystynyt liikkumaan kastumatta. Kaikki ampuivat kaikkia. Keskelle katua pystytetty esiintymislava ja valtava ihmisten määrä vaikeutti paikasta toiseen liikkumista ripeästi. Tulin ajatelleeksi, että jos Suomessa järjestettäisiin vastaavanlainen tapahtuma, niin sellaisille ihmisille jotka eivät halua kastua varmistettaisiin kuivuus. Heille rakennettaisiin muovitettuja ohikulkukäytäviä ja "ei saa ampua" -alueita. Thaimaassa näin ei toimittu.

Kastelemisen lisäksi uuden vuoden perinteisiin kuulu valkoisen töhnän levittäminen toisten päälle. Töhnä on talkkia tms. jota on sekoitettu veteen. Kun tuota talkkitöhnää on iholla se tarkoittaa että olet siunattu ja että sinulla on paljon onnea seuraavaa vuotta varten. Minä ainakin olen ensi vuonna kovin kovin onnekas! Hotellilta oli noin 200 metrin matka lentokenttäbussin pysäkille ja tuolla matkalla ja bussia odotellessa sain päälleni valtavat määrät töhnää. Minulle nauroivat niin paikalliset kuin muut länkkäritkin. Kaiken lisäksi bussi ei edes tullut pysäkille ja runsaan tunnin odottelun jälkeen päätin ottaa taksin. Ihme ja kumma että taksikuski edes otti minut sen näköisenä kyytiin!

Lentokentällä vartija tervehti minua jo kaukaa huutaen "Happy New Year!" ja jatkoi saapuessani ovelle "Khaosan Road?". Muuten taisin herättää kentällä aika paljon huomiota. Marssin suoraan pesulle vessaan ja vaihdoin samalla vaatteita. Alusvaatteisillani vessassa loikkiessani taisin herättää vielä enemmän kummastusta.

Vessasta poistuttuani huomasin, että kännykkäni oli hävinnyt. Ajattelin heti, että nyt se on varastettu ja marssin (vartijan luo, joka lähetti lost&found -miehen luo, joka lähetti info-tiskille, josta minut opastettiin) turistipoliisin juttusille. Sain kännykän katoamisesta thaiksi kirjoitetun todistuksen vakuutusyhtiötä varten. Seuraavaksi piti vielä saada liittymä suljettua, mutta se meinasi osoittautua hankalaksi, sillä visa-korttini ei (kiitos Sampo-pankin?) toiminut yleisöpuhelimessa. Onneksi löysin internet-paikan, josta lähetin sähköpostia pikkusiskolleni Erjalle, ja pyysin tätä sulkemaan liittymän (onnistui kuulemma niin helposti, että voisi alkaa kiusallaan sulkemaan kaikkien tuttujen liittymiä...).

Kaikkeen tähän ympäri kenttää juoksemiseen oli tuhrautunut niin paljon aikaa, että meinasi tulla jo kova kiire tehdä check in ja juosta turvatarkastukseen ja koneeseen. Lento oli palveluineen niin ylellinen, että tuntui lähes siltä kuin olisi lentänyt ykkösluokassa. Ihan ensimmäiseksi lento-emot jakoivat kuumat pyyhkeet virkistäytymistä varten!

Kone teki välilaskun Sydneyhin (Austraaliaan siis) ja jouduimme poistumaan koneesta siksi aikaa kun sitä siivottiin, huollettiin ja uudet ruoat lastattiin kyytiin. Menimme pienimuotoisen turvatarkastuksen läpi ja minut valittiin satunnaisesti johonkin sellaiseen tutkimukseen, että onko minulla räjähdysaineita. Näytin varmaan todella vaaralliselta rikolliselta ja terroristilta! Mitään epäilyttävää ei löytynyt ja matka kohti Aucklandia (se on Uudessa-Seelannissa) jatkui samalla lentokoneella uusien kuumien virkistyspyyhkeiden kera. Aucklandin lentokentällä jouduin biohazard -tutkimukseen, koska olin ostanut Thaimaasta puisia matkamuistoja. En kuitenkaan ollut hasardi ja pääsin maahan.