Good Morning Vietnam

Vietnamin valloituksen aloitimme Saigonista (eli Ho Chi Minh Citystä), josta saimme mukavan nukkumapaikan pikkiriikkisestä hotellista, joka sijaitsi pikkiriikkisellä kadulla. Katu oli niin pieni, että jos olisi levittänyt kätensä kadulla kävellessään olisi vallan mainiosti ylettänyt koskettaa kumpaakin seinää. Hotellissa oli neljä kerrosta ja Vietnamilaisen rakkennustyylin mukaisesti jokaisessa kerroksessa on vain yksi huone ja todella kapeat ja jyrkät portaat kerrosten välillä. Alimman kerroksen huone oli omistajaperheen olohuone, ja aina omaan huoneeseen mennessä tai sieltä tullessa piti kulkea olohuoneen ja pienen keittokomeron läpi. Siinä tuli sellainen tunne, että oli vieraana jonkun kotona eikä niinkään asiakkaana hotellissa. Vain perheen mummo puhui englantia, joten kommunikointi perheen kanssa oli lahinnä elehtimistä ja hymyilyä.

Teemu oli onnistunut vilustuttamaan itsensä ja vietti ensimmäiset päivät Vietnamissa lähinnä sängyssä maaten. Onneksi hotellihuoneellamme oli telkkari, joten Tepellä oli vähän viihdykettä sillä aikaa kun minä tutustuin Saigoniin ja sen nähtävyyksiin. Kaupungissa sijaitsee mm. Notre Damen kirkko! Kellonsoittajaa ei kylläkään näkynyt.

Erään iltapäivän vietin sotamuseossa, jossa käsiteltiin Vietnamin sotaa (tai siis vietnamilaiset nimittävät sitä Amerikan sodaksi). Tarinat, valokuvat ja paikalla esitetty video olivat niin rankkaa katseltavaa ja luettavaa, että itkua pidätellen vaelsin museon läpi. Varsin kiukkuiseksi tulin amerikkalaisille heidän Vietnamiin levittämiensä ympäristömyrkkyjen vuoksi. Myrkkyjen takia Vietnamissa on syntynyt todella pahasti epämuodostuneita lapsia (valokuvia oli museolla paljon). Samoja myrkkyjä ovat mahtaneet kylvää Irakissa ja Afganistanissakin.

Viimeisenä päivänä Saigonissa levähdin kaupungilla kiertelyn jälkeen puiston penkillä, kun 12-vuotias nuori neiti tuli kysymään minulta, haittaako jos hän harjoittelee kanssani englantia. Eipä tuo minua haitannut, vaikka mielessäni olin hieman epäluuloinen ja arvelin tytön pyytävän lopulta rahaa tms. Aikaisemmin nimittäin niin kävi Kambodzassa. Tämä neiti kuitenkin halusi oikeastikin vain jutustella. Hänen pikkusiskonsakin koitti seurata keskustelua, vaikka ei englantia osannutkaan, olihan hän vasta 6 -vuotias. Pian seuraan liittyi 54 -vuotias Anh-niminen rouva, joka kiinnostui siitä että puhuimme englantia ja halusi petrata omia taitojaan, ne kun olivat pahasti ruostuneet. Siinä me sitten rupattelimme Vietnamista ja Suomesta yms. Kotvan kuluttua kadulla ohitsemme kulki tummaihoinen mies, jonka Anh huikkasi liittymään seuraamme. Kyseessä oli nigerialainen jalkapalloilija, joka oli asunut Vietnamissa jo runsaan vuoden. Rupattelimme puistossa yhteensä pari tuntia ja sen vuoksi myöhästyin hieman Teemun kanssa sovituilta illalistreffeiltä.