Poistuminen Vietnamista

Ostimme Hoi Anista bussilipun suoraan Laon puolelle Savannakhettiin, koskapa tämä oli rahallisesti ja ajallisesti kätevin tapa ylittää raja. Matka tosin on maantieteellisesti aika pitkä, mutta siksi olikin hyvä että lipun hintaan kuului pysähtyminen viettämään yö Dong Ha -nimiseen kaupunkiin ennen rajan ylittämistä seuraavana päivänä. Eihän mikään mikä kuulostaa noin hyvältä ja yksinkertaiselta tietenkään voi olla niin helppoa...

Matkan oli tarkoitus alkaa siten, että meidät noudetaan omalta hotellilta. Kun hakijaa ei määräaikaan mennessä kuulunutkaan, respan setä soitti puhelun selvittääkseen asiaa. Lopputuloksena saimme kartan ja ohjeistuksen kävellä korttelin päähän bussiasemalle odottamaan bussia. Kerkesimme odotella kyytiä hyvän tovin ja kysellä yhdeltä jos toiselta paikalliselta, että missäs meidän bussi on, kun vihdoin paikalle kaarsi oikea bussi, jonka ovensuussa roikkuva sisäänheittäjä jo kaukaa huuteli, että olemmeko me ne, jotka ovat matkalla Savannakhettiin. Kyseessä oli vallan hyvä luksusbussi, jossa oli vallan makuupaikat, joten ajattelimme loppumatkan sujuvan varsin mukavissa merkeissä. Kuinka väärässä olimmekaan...

Neljän tunnin kulluttua saavumme Hue -nimiseen kaupunkiin. Pidettiin vessatauko (jota Teemu olikin jo odottanut räjähtämäisillään) ja osa porukasta ohjattiin vaihtamaan bussia. Ensin meille sanottiin, että me ei vaihdeta, mutta viime tingassa meidätkin käsketään ulos. Seuraamme travel agenttia parin korttelin verran toimistolle ja jäämme tien varteen odottamaan meidän bussia. Kotvan kuluttua meidät noutaa, ei bussi vaan hlö-auto, jossa takapenkillä kolme myös Savannakhettiin matkalla olevaa japanialaista. Meiltä otettiin bussilippu pois tässä välissä vastustteluistamme huolimatta. Alkoi jo vähän epäilyttää, onneksi japanilaiset ovat samassa jamassa.

Ajelemme eteenpäin, kuski puhuu alati puhelimessa ja vaikuttaa jopa eksyneeltä... Pysähdymme tien varteen ja kuski häipyy. Kotvan kuluttua hän palaa transetin kyydissä, jonne me siirrymme. Tällä menopelillä jatkamme Dong Haan asti, jossa meidän on tarkoitus yöpyä. Japanialaisille ei edes oltu aikaisemmin kerrottu, että siellä yövytään. Meidät jätetään jonkin ravintolan eteen ja transetti kiitää eteenpäin ennen kuin ehdimme kysyä mihin aikaan aamulla matka jatkuu yms. Ravintolan setä onkin travel agent ja hänen tehtävänään on tarjota meille yösija. Hänen järjestellessään meille paikkaa on meidän tietty kätevää ruokailla hänen ravintolassaan. Onneksi ei ollut kallista. Matkalaisia menee ja tulee, paikka vaikuttaa yleiseltä bussipysäkiltä vaikkei siltä näytä.

Aikaa vierähtää pari tuntia. Vihdoin ravintelin setä tulee selittämään, että yöpaikat ovat kaikki täynnä, mutta hänellä on talo sadan metrin päässä ja voimme mennä sinne nukkumaan. Seuraamme ravintolan sedän veljeä noin 300 metrin matkan ja saavumme vihdoin nukkumapaikkaamme. Myos japanilaiset ovat mukanamme. Onneksi, sillä muuten saattaisi pelottaa. Velimies vaatii huonolla englannilla nukkumapaikasta maksuksi dollarin per pää. Kukaan ei jaksa tapella asiasta, joten maksamme mutisematta. Tepelle ja minulle osoitettu huone vaikuttaa talossa ennen asuneen, mutta jo poismuuttaneen teinitytön huoneelta, jota käytetään nykyisin osittain varastona. Huoneesta löytyy muun muassa juoksumatto. Yöpuulle siirtyessämme huomaamme kuitenkin, ettei sängyssä ole patjaa. Onneksi olin nähnyt käytävällä patjan, jonka käyn nappaamassa. Enhän nyt toki maksa dollaria siitä, että saan maata yöni kovien lautojen päällä! Keskellä yötä herään siihen, kun velimies tulee etsimään patjaa. En suostu antamaan patjaa takaisin ja kielimuurin vuoksi esitän kovassa sängyssä nukkumisen vaikeuden hienolla pantomiimillä. Aamulla huomaan, että velimies on viettänyt yönsä käytvvällä kovalla penkillä patjatonna...

Aamulla kello kuusi meidät pakataan minibussiin, joka on siis pakettiauto, mutta niin että pakettiosa on täynnä istuimia. Kyydissä on myös paikallisia ihmisiä, austraalialainen pariskunta, korealainen reissaaja sekä laolainen mies, joka osaa puhua sekä vietnamia että englantia erinomaisesti. Hänestä on oivaa tulkkausapua monessa tilanteessa.

Matka raja-asemalle kestää noin puolisentoista tuntia. Rajamuodollisuuksissa muut länkkärit ovat ihan pihalla kaikesta ja pääsevät rajan yli seuraamalla meidän esimerkkiä. Austraalialaisilla esimerkiksi ei ole minkään maan valuuttaa mukanaan eikä mitään käsitystä viisumeista tms. Visa on arrival -tiskillä ei ole ketään ja joudumme vaatimalla vaatimaan, että joku siihen tulisi. Rajalla on todella tuulista, ja täytämme tarvittavia kaavakkeita sormet kohmeessa. Rajanylityksen jälkeen on vuorossa kulkupelin vaihto. Jatkamme matkaa paikallisbussilla Savannakhettiin. Ruokavessatauolta palatessani näen bussin katoavan kaukaisuuteen! Sydämeni pamppailee, siellä menee rinkka ja kaikki! Huomaan kuitenkin ympärilläni paljon tuttua väkeä. "Kaikki ok", laolaismies pöydästä viittelöi. Japanilaistyttö valittaa, ettei hänen edes olisi tarvinnut lähteä vessaan, mutta kaikki vaan oli käsketty ulos bussista. Mysteeri. Paikalliset kanssamatkustajat vaikuttavat varsin rauhallisila, joten mekin odottelemme kiltisti. Runsaan puolen tunnin kuluttua bussi kuitenkin palasi ja jatkoimme matkaa. Perille Savannakhettiin pääsimme väsyneinä, mutta ehjinä.