Herkuttelua

Syntymäpäivänäni 2008 maistelimme paikallisia herkkuja, paahdettuja heinäsirkkoja ja matosia. Nam nam!

Matkustan ympäri maailmaa...

1. Diu, India


2. Vang Vieng, Laos


3. Sihanoukville, Cambodia


4. Nauplion, Greece


5. Nha Trang, Vietnam


6. Edinburgh, UK


7. Malaga, Spain


8. Tartu, Estonia


9. Trat, Thailand


10. Wellington, New Zealand

• Create your own travel map or travel blog


• Travel Info at TripAdvisor

Reissun viimeiset hetket Aucklandissa

Meillä oli enää pari päivää aikaa ennen lentojen lähtöä. Nuo päivät vietimme Aucklandissa. Vierailimme mm. Sky Towerissa eli aikasta korkeassa tornirakennuksessa, josta oli aikamoiset näkymät silmänkantamattomiin ympäri koko kaupungin. Tornin hisseissä oli lattiassa lasi-ikkunat, joten siellä pystyi tiirailemaan hissikuiluun. Myös yläkerroksen leveämmässä osassa oli lattiassa ikkunat, eli siinä seistessä oli ihan tyhjän päällä ja saattoi jalkojensa välistä katsella alas kaukaiseen asfalttiin. Tapasimme tornin huipulla myös Mr Sky Tower -maskotin.

Koska Uudessa Seelannissa on lampailla aika hyvät oltavat (juoksetelevat iloisen näköisinä pitkin niittyjä jne) tuumasimme Kimmon kanssa, että ei ole suuri rikos kasvissyöntiämme vastaan, jos kerrankin siellä ollessa maistamme paikallista herkkua. Niinpä suuntasimme illalliselle hienoon ravintolaan, jossa tarjoiltiin erilaisia lammasruokia. Pakko myöntää, että ruoka oli parasta lammasta, mitä olen koskaan syönyt. Enpä kyllä ole kovin montaa kertaa lammasta edes syönyt. Kimmon ja Laurin tilaamassa karjalanpaistia muistuttavassa lammasruoassa oli vähän sellaista oluen tuttua makua, minkä muistan siitä kun vanhempani kokkailuissaan ovat lurauttaneet joskus olutta liharuokien sekaan.

Aucklandissa oli meneillään NZ International Comedy Festival 2008 ja toki halusimme käyttää mahdollisuutta osallistua johonkin tapahtumaan. Laajasta Stand Up -painotteisesta tarjonnasta valitsimme yhden lupaavalta kuulostavan show:n, johon ostimme liput. Kirjoitan tätä blogimerkintää niin kauan tapahtumien jälkeen, että en enää muista koomikon nimeä. Hän oli kotoisin Britanniasta ja asui nyt Kanadassa. Show:n alkupuollella koomikko kyseli yleisöltä, että mistä olemme kotoisin. Suuri osa oli paikallisia, joukossa myös muutama amerikkalainen. Yksi mies ilmoitti olevansa Norjasta, mistä koomikko sai aihetta vitsailla joulupukin pikkuapulaisten, eli porojen, syömisellä. Yleisö vaikutti kauhistuneelta. Seuraavaksi me ilmoitimme olevamme Suomesta, johon koomikko totesi sydämensä pohjasta: "Fuck, I know absolutely nothing about Finland! Do you guys eat reindeer too? Damn, I should have saved that one and used the viking joke on the norwegian guy!".

Aktiviteettipärinät

Seuraavaksi ajoimme takaisin kohti pohjoista, sillä olimme sopineet tapaavamme Laurin seuraavana aamuna Taupossa. Yövyimme levähdyslevikkeellä lentokentän läheisyydessä, sillä pojilla oli aamulla edessä laskuvarjohyppy. Herätessämme huomasimme, että Lauri oli tullut omalla autollaan samalle levikkeelle meidän kanssamme, joten säästyimme hänen etsimiseltään. Lentokentällä minä pysyi tiukasti maassa, vaikka henkilökunta koitti houkutella minuakin hyppäämään. Pojat saivat päälleen hassut haalarit ja suuntasivat taivaalle. Minä odottelin maassa kameran kera. Aika nopsaanhan ne jo sieltä tipahtivat. Epäilen kyllä, että saivatko minkäänlaista iloa irti koko hypystä, olivat nimittäin molemmat maahan päästyään ihan yhtä apaattisia kuin ennen hyppyä. Poikien hypystä kertova video aiheutti kyllä suurta riemua, lähinnä Kimmon lepattavien poskien takia.

Poislähtiessämme poikkesimme Taupon keskustassa ajelemassa ihmeellisillä härveleillä, joiden nimiä en muista. Härvelissä on kaksi rengasta ja tanko. Kahden renkaan välissä seistään ja tangosta pidetään kiinni ja sillä ohjallaillaan. Nämä kyseiset olivat sellaisia maastoajohärveleitä ja niissä oli nurmikolla ajeluun soveltuvat renkaat. Härveli meni sitä nopeammin mitä enemmän nojasi eteenpäin ja jarruttaessa piti nojata taaksepäin. Hurjistelimme nurmella noin vartin verran ja säästyin vähäisillä kolhuilla: Sain vain yhden mustelman.

Koitimme löytää nukkumapaikan mahdollisimman läheltä Rotoruaa, jotta olisimme päässeet seuraavana päivänä zorbeilemaan, mutta jouduimme ajamaan 30 kilometriä zorppipaikan ohi ennen passelin levähdyspaikan löytymistä. Seuraava päivä oli vielä kaiken lisäksi pyhäpäivä, jonkin sotajutun muistolle, joten kaupat yms. olivat kiinni. Niin meni koko zorbeilu lopulta sivu suun, sillä auton nokka piti jo kääntää kohti Aucklandia. Auton vuokra-aika oli loppumassa.

Kaukaisin kolkka

Wellingtonissa olimme perillä aika myöhään illalla ja yösijan löytyminen meinasi olla vaikeaa. Koska ulkona oli kylmä, eikä meillä ollut edes takkeja, päätimme maksaa hieman suolaisemman hinnan ihan kunnon huoneesta. Huoneen varusteluihin kuului oma vedenkeitin ja tee-ja kahvitarvikkeita. Ennen yöpuulle siirtymistä tapasimme vielä Laurin ja vaihdoimme kuulumisia irkkubaarissa olutta lipitellen.

Aamulla suuntasimme tutustumaan Te Papa -kansallismuseoon, johon ei ollut sisäänpääsymaksua. Kyse oli vähän Oulun Tietomaan tapaisesta (mutta suuremmasta ja prameammasta) museosta, jossa selitettiin mm. maanjäristyksistä ja Uuden-Seelannin luonnosta ja kulttuurista. Näytteillä oli myös fossiileja ja maoritaidetta. Kokemus oli siis hyvin monipuolinen ja opettavainen, vaikka emme jaksaneetkaan kiertää koko valtavaa pytinkiä. Minusta hauskimpia juttuja olivat kaikki lapsille suunnatut interaktiiviset osiot, jossa sai pelata erilaisia pelejä tai kuvitella olevansa maanjäristyksessä.

Väsyneinä palasimme takaisin autoon ja lähdimme käymään pohjoissaaren eteläkolkassa. Matkaamme oli yksi hyvä syy: halusimme käydä kauempana kotoa, kuin Lauri, joka ei ollut käynyt Wellingtonia kauempana. Matkalla ohittamamme kylät kävivät koko ajan pienemmiksi ja pienemmiksi ja bensamittarikin alkoi näyttää huolestuttavia lukemia. Päästyämme meren rantaan Lake Ferry -nimisessä pikkukylässä, söimme eväät ja päätimme lähteä takaisin päin. Bensan loppuminen kesken vähän pelotti. Olimme kuitenkin käyneet Wellingtonia etelämmässä! Takaisin käännyttyämme on jokainen askel ollut kotiinpäin. Kotimatka oli siis virallisesti alkanut.

Pari seuraavaa päivää vietimme Wellingtonissa ja sen läheisyydessä. Matkustimme Cable Carilla yliopistolliseen puutarhaan , jonka hauskin anti oli ihmisaurinkokello. Kyseessä oli siis aurinkokello, johon piti mennä itse seisomaan viisariksi. Seuraava päivä menikin sitten opastetulla kiertoajelulla tutustumassa Lord of the Rings -elokuvan kuvauspaikkoihin. Kävimme mm. Rivendellissä ja poseerasimme itse Legolasina korvineen ja jousipyssyineen!

Kohti etelää

Jatkoimme matkaamme kohti etelää ja pysähdyimme Rotorua -nimiseen kaupunkiin pariksi yöksi. Kaupungin keskustassa sijaitsee puisto, jossa on useita kuumia muta-altaita. Rotorua sijaitsee alueella, jolla on myös kuumia lähteitä yms. mutta me kävimme ihmettelemässä vain noita muta-lammikoita. Puistossa nenään osui useita huimaavia hajuja kananmunasta aina märkään koiraan ja palaneeseen hernekeittoon asti. Info-tauluista luimme, että aikaisemmin puistossa on ollut kuumavesilammikko, jossa paikalliset ovat käyneet uimassa ja pesseet pyykkejään. Missään ei kuitenkaan selitetty, mitä lammikolle oli tapahtunut tai että miksei siellä enää uitu.

Jatkaessamme matkaa pidimme yhä suuntanamme etelän. Maisemia kyllä kelpasi pällistellä. Uusi-Seelanti on siitä ovela maa, että sieltä löytyy jos jonkin laista erilaista maisemaa, eikä auton ikkunasta katsellessa oikein ehdi koskaan kyllästyä, koska jokaisen mutkan takaa voi olla tulossa jotain ihan uutta. Vuoristosta voi yhtäkkiä päätyä tasangolle ja palmujen seasta havumetsään. Tuulinen merenranta onkin hetkessä laidun täynnä lampaita ja kotvan päästä ajatkin jo pienen kylän läpi. Sadan kilometrin matkalla ehti ajaa niin erilaisissa maisemissa, että olisi voinut luulla käyneensä useassa eri maassa eri puolilla maailmaa.

Ajellessamme koitimme löytää täydellisen "Six Feet Under" -maiseman eli yksinäisen puun kukkulan laelta. Potentiaalia hyvää kuvaa varten löytyi kyllä, mutta usein asetelmassa oli jotain vikaa. Joskus puu ei ollut kukkulalla yksinään, tai sen takana näkyi taivaan sijasta toinen kukkula. Joskus kukkula olisi ollut hyvä, mutta puu uupui. Toisinaan taas täydellinen puu oli täysin väärässä paikassa, kuten maatalon pihassa. Näimme pari varsin mainiota, ellei jopa täydellistä, puu+kukkula -asetelmaa, mutta ne olivat sellaisissa paikoissa, ettei autoa voinut pysäyttää eikä kuvaa siis päässyt ottamaan.

Meillä ei ollut tähän mennessä ollut mitään erityisiä suunnitelmia siitä, mihin menisimme ja mitä tekisimme. Pienen pohdinnan jälkeen päätimme ajaa aivan pohjoissaaren eteläosiin asti ja käväistä Wellingtonissa. Pidimme siis auton nokan suunnattuna etelään. Matkan varrella ajoimme suuren tulivuoren ohi, joka Lord of the Ring -elokuvissa esittää Mount Doom:n osaa.

Uudet kujeet uudessa maassa

Kimmo oli minua lentokentällä vastassa vuokraamansa pakettiauton kanssa. Auto oli nimeltään Rachel, ja se oli varusteltu reissaajien tarpeita silmällä pitäen. Takaosan pöydän sai kaadettua, jolloin tilaa jäi riittävästi pedin levittämiselle. Mukana kulki myös puutarhapöytä tuoleineen, joilla keittiön sai pystyyn levähdyspaikalle kuin levähdyspaikalle.

Uudessa-Seelannissa on parhaillaan syksy, joten sää ei ole kovin lämmin. Suomen kesään verrattuna säässä ei kuitenkaan ollut mitään valittamista. Sateen ropistesta suuntasimme auton nokan ensimmäiseksi kohti koilista. Maisemien vilistessä ikkunan ohi, olisi melkein voinut kuvitella olevansa Suomessa, mutta siellä täällä havupuiden seasta pilkistävät palmut rikkoivat illuusion. Paikalliset olivat erikoistuneet mitä kummallisimpiin (uusiokäyttö)postilaatikoihin. Mielenkiintoisin omiin silmiini osunut postilaatikko oli tehty veneen perämoottorista. Kimmo sanoi aikaisemmin nähneensä mikroaaltouuneista tehtyjä postilaatikoita.

Koilisenreissullamme kävimme Hot Water Beachilla, mutta ajoituksemme oli hieman huono. Ihmiset kerääntyvät rannalle laskuveden aikaan lapioiden kanssa ja kaivavat rannalle kuoppia, jotka täyttyvät kuumalla vedellä vulkaanisen toiminnan vuoksi. Noissa kuopissa voi sitten rauhassa lilluskella, kunnes on punainen kuin rapu. Meidän saapuessamme paikalle vesi oli alkanut jo nousta, emmekä päässeet kaivamaan kuoppia riittävän kauas, emmekä siis onnistuneet löytämään kuumaa vettä. Emme olleet ainoita epäonnisia, sillä rannalla oli muitakin huonosti ajoittautuneita.

Seuraavaksi suuntasimme kohti sisämaata ja etelää. Ajoimme läheltä sitä LOTRI-kuvauspaikkaa, jossa hobittien kotipaikka, Kontu, sijaitsi. Emme kuitenkaan menneet sitä katsomaan, sillä paikan esite paljasti, ettei siellä ole mitään nähtävää. Kaikki rekvisiitta on revitty alas ja hobittien koloista on jäljellä vain parit oven- ja ikkunankarmit kukkulaan kaivetussa luolassa. Pelkkää rahastusta.

Löysimme ilmaisen yöpymispaikan läheisestä McLaren Fall's Parkista. Paikka oli kuvankaunis puisto, jonka järvessä uiskenteli mm. mustia joutsenia. Puissa lauleskeli oletettavasti satakieliä, sillä tuskin mistään muusta linnusta lähtee niin monipuolisia ääniä, kuten mm. kujerruksen ja viserryksen päättävä "boing". Olimme jo asettuneet aution telttailualueen viereen taloksi (vai pitäisikö sanoa autoksi?), kun jonkin retkeilyfirman auto ilmestyi paikalle kanootteja peräkärryssä. Autosta nousi pariskunta sekä matkaopas. He alkoivat siinä pistämään retkipöytiä ja tuoleja pystyyn ja valmistautuivat syömään eväitä ja lähtemään kanoottiretkelle. Oppaalta oli kuitenkin päässyt juomamukit unohtumaan ja hän tuli niitä meiltä lainaamaan. Pestyjä mukeja palauttaessaan opas toi meille kiitokseksi myös pullon viiniä. Ihan hyvä diili siis meidän kannalta...

Viimehetket K-Aasiassa

Pari viimeistä päivää Bangokissa vietin käytännönasioita hoidellen ja viimeisiä raharoposiani tuhlaillen. Lähtöäni edellisenä päivänä Songkran eli thaimaalainen uusi vuosi oli päässyt Kaaostiellä jo täyteen vauhtiin. Kaikkien vesisota kaikkia vastaan ei anna riittävän hyvää kuvaa kadun kaaosmaisista tapahtumista. Kaupat ja liikkeet olivat sulkeneet ovensa ja vaatteita ja rihkamaa myyvien katukojujen tilalle nousi vesipyssyjä ja vettä myyviä kojuja. Ravintolat ja baarit pitivät kyllä ovensa auki, mutta ne olivat vuoranneet kaikki sähkölaitteet yms. muoveilla, jotta kadulta räiskyvä vesi ei niitä pilaisi.

Kadulla ei pystynyt liikkumaan kastumatta. Kaikki ampuivat kaikkia. Keskelle katua pystytetty esiintymislava ja valtava ihmisten määrä vaikeutti paikasta toiseen liikkumista ripeästi. Tulin ajatelleeksi, että jos Suomessa järjestettäisiin vastaavanlainen tapahtuma, niin sellaisille ihmisille jotka eivät halua kastua varmistettaisiin kuivuus. Heille rakennettaisiin muovitettuja ohikulkukäytäviä ja "ei saa ampua" -alueita. Thaimaassa näin ei toimittu.

Kastelemisen lisäksi uuden vuoden perinteisiin kuulu valkoisen töhnän levittäminen toisten päälle. Töhnä on talkkia tms. jota on sekoitettu veteen. Kun tuota talkkitöhnää on iholla se tarkoittaa että olet siunattu ja että sinulla on paljon onnea seuraavaa vuotta varten. Minä ainakin olen ensi vuonna kovin kovin onnekas! Hotellilta oli noin 200 metrin matka lentokenttäbussin pysäkille ja tuolla matkalla ja bussia odotellessa sain päälleni valtavat määrät töhnää. Minulle nauroivat niin paikalliset kuin muut länkkäritkin. Kaiken lisäksi bussi ei edes tullut pysäkille ja runsaan tunnin odottelun jälkeen päätin ottaa taksin. Ihme ja kumma että taksikuski edes otti minut sen näköisenä kyytiin!

Lentokentällä vartija tervehti minua jo kaukaa huutaen "Happy New Year!" ja jatkoi saapuessani ovelle "Khaosan Road?". Muuten taisin herättää kentällä aika paljon huomiota. Marssin suoraan pesulle vessaan ja vaihdoin samalla vaatteita. Alusvaatteisillani vessassa loikkiessani taisin herättää vielä enemmän kummastusta.

Vessasta poistuttuani huomasin, että kännykkäni oli hävinnyt. Ajattelin heti, että nyt se on varastettu ja marssin (vartijan luo, joka lähetti lost&found -miehen luo, joka lähetti info-tiskille, josta minut opastettiin) turistipoliisin juttusille. Sain kännykän katoamisesta thaiksi kirjoitetun todistuksen vakuutusyhtiötä varten. Seuraavaksi piti vielä saada liittymä suljettua, mutta se meinasi osoittautua hankalaksi, sillä visa-korttini ei (kiitos Sampo-pankin?) toiminut yleisöpuhelimessa. Onneksi löysin internet-paikan, josta lähetin sähköpostia pikkusiskolleni Erjalle, ja pyysin tätä sulkemaan liittymän (onnistui kuulemma niin helposti, että voisi alkaa kiusallaan sulkemaan kaikkien tuttujen liittymiä...).

Kaikkeen tähän ympäri kenttää juoksemiseen oli tuhrautunut niin paljon aikaa, että meinasi tulla jo kova kiire tehdä check in ja juosta turvatarkastukseen ja koneeseen. Lento oli palveluineen niin ylellinen, että tuntui lähes siltä kuin olisi lentänyt ykkösluokassa. Ihan ensimmäiseksi lento-emot jakoivat kuumat pyyhkeet virkistäytymistä varten!

Kone teki välilaskun Sydneyhin (Austraaliaan siis) ja jouduimme poistumaan koneesta siksi aikaa kun sitä siivottiin, huollettiin ja uudet ruoat lastattiin kyytiin. Menimme pienimuotoisen turvatarkastuksen läpi ja minut valittiin satunnaisesti johonkin sellaiseen tutkimukseen, että onko minulla räjähdysaineita. Näytin varmaan todella vaaralliselta rikolliselta ja terroristilta! Mitään epäilyttävää ei löytynyt ja matka kohti Aucklandia (se on Uudessa-Seelannissa) jatkui samalla lentokoneella uusien kuumien virkistyspyyhkeiden kera. Aucklandin lentokentällä jouduin biohazard -tutkimukseen, koska olin ostanut Thaimaasta puisia matkamuistoja. En kuitenkaan ollut hasardi ja pääsin maahan.

Paluu Bangkokiin

Chumponissa saimme kyydin suoraan rautatieasemalle, jossa koitimme saada liput yöjunaan ja makuupaikoille. Molemmat järkevään aikaan menevät junat olivat täynnä sekä sille että seuraavalle yölle, joten meidä ei auttanut kuin ottaa liput 01:57 lähtevään junaan. Kova väsy meinasi hiipiä päällemme junaa odotellessa. Mokoma oli vieläpä melkein tunnin myöhässä aikataulusta! Noh, kerrankin uni maittoi junassa makeasti ja olimme varsin virkeitä saapuessamme perille.

Bangkokissa suuntasimme jo tutuksi tulleelle Khaosan Roadille (joka on nimensä mukainen kaaostie), sillä edessämme oli tärkeä missio: Täyttää rinkan jokainen tyhjä kolo tuliaisilla ja matkamuistoilla! Tinkimisestä on tullut jo sellainen tapa, että saakohan sitä enää karistettuakaan? Alan pian kotosuomessa tinkaamaan perunakilon hintaa alemmaksi! If I take one kilo of potatoes and one kilo of carrots, how much can you lower the price? Is that your best offer?

Lähestyvä thaimaalainen Uusi Vuosi, Songkrang, näkyy jo vahvasti Khaosanin katukuvassa. Joka päivä kadulla menee kello 17 juhlakulkue ja paikallisia bändejä on esiintymässä kadunkulmassa Nokian sponssaamina! Uusi vuosi alkaa oikeasti vasta sunnuntaina 13. päivä ja silloin on tiedossa suuri vesisota (joskin oikea asiallinen tapa olisi kysyä ensin lupa, että saa kaataa toisen päälle siunattua vettä tuomaan hyvää onnea ja siunausta, mutta perinne on kuulemma riistäytyvyt varsinkin läkkäreiden käsissä lähinnä vesisodaksi). Pakko myöntää , että kylmä vesisuihku niskaan olisi varsin virkistävä tässä +35c - +40c helteessä!

Teemun lento kotiin lähti eilen illalla ja tekstiviestitse sain jo tiedon, että nyt on juotu viiniä Viinissä (joskin lentokentällä, mutta silti). Henna lähti tänä aamuna. Nyt reissuretkueemme koko on kutistunut yhteen yksinäiseen matkamieheen, joka jatkaa maailman ihmettelemistä. Tänään on tasan puoli vuotta reissua takana, edessä enää runsaat pari viikkoa.

Vastarannalla

Koskapa resorttimme oli mukavuudestaan huolimatta hyvin eristäytynyt, muutimme saaren toiselle laidalle muutamaksi päiväksi katselemaan vähän millaista menoa siellä on. Löysimme lähinnä länkkäreille suunnattuja vaate-, koru-, rihkama- ja matkamuistomyymälöitä sekä länsimaisia ravintoloita ja kahviloita. Tulihan sitä toki vähän shoppailtuakin... Minua tuppasi ärsyttämään taksimiesten jatkuva "taxi, taxi" -huutelu, varsinkin kun about kaikki oli kävelymatkan päässä, paitsi jos olisi halunnut aivan toiselle laidalle saarta!

Asustelimme kerrankin aika luxushotellissa, eikä hinnaksi silti tullut kuin viisi euroa per nassu. Huoneessa oli parveke, peilipöytä, vaatekaappi, kuuma suihku, jääkaappi/minibaari ja tv:n lisäksi DVD-soitin ja alakerrasta sai lainata leffoja ilmaiseksi. Eipä sitä tullut paljon sisällä istuskeltua, mutta yhtenä iltana katselin Bourne Ultimatumin.

Heti ensimmäisenä päivänä vastarannalla kävimme pelaamassa minigolfia. Rata oli oikein hieno ja ovela. Siellä oli mm. "golden gate" -silta, jonka yli pallo piti saada, oli myös suuri linna sekä Stone Henge. Sellaista tv:stä tuttua tuulimyllyestettä ei valitettavasti ollut. Meidät ylätti pelin alkumetreillä pieni sadekuuro, joka oli sekä yllättävä että virkistävä. Eihän täällä oikeastaan pitäisi sataa tähän aikaan vuodesta! Teemu voitti pelin, vaikka aika tasaväkisiä me kaikki oltiin.

Illan pimeydyttyä (täällä ei ole hämäryyttä) näimme/osallistuimme rannalla tulenpyöritykseen sekä todistimme jättimäisen teepussiraketin lähtölaukausta! Jos joku ei tiedä mikä on teepussiraketti, niin voipi meitä kiskoa joskus hihasta, se pitää nimittäin näyttää eikä kertoa! Rannalta hotelille palatessa kävimme katsomassa paria saaren nähtävyyttä: aikaisemman kuninkaan patsasta sekä monogrammia, jonka hän oli saarella vierrailleessaan kiveen kaivertanut. Siellä oli pieni alttari ja sytytimme pari suitsuketta.

Koh Taolta suuntasimme takaisin Chomphoniin tällä kertaa Speed Boatilla. Saimme istuskella kannella ja nauttia auringosta. Näimme paljon lentokaloja, ja oli aivan hulvattoman hullua kuinka kauan kalat lensivät ennen kuin tippuivat takaisin veteen.

Saareilua Koh Taolla

Koh Taolle matkasimme yölaivalla, joka lähti satamasta keskiyöllä ja oli perillä aamulla kuudelta. Kyseessä ei ollut mikään viiden tähden loistoristeilijä, vaan suomalaisen sisävesilaivan kokoinen purkki. Nukuimme kannella katoksen alla siten, että yhteen suuntaan oli tuulensuojaa antavan seinä ja muihin suuntiin vain puolimetriset kaiteet. Tilaa olisi ollut noin 20 nukkujalle, mutta meitä oli vain seitsemän, joten ei tullut ahdasta. Meri oli aika tyyni, mutta keinutti sen verran mkavasti, että nukuin todella makeasti.

Satamassa ohitimme innokkaat taksikuskit ja menimme aikaiselle aamiaiselle. Viereisessä pöydässä aterioineen perheen äiti alkoi juttusillemme ja mainostamaan omaa resorttiaan saaren toisella laidalla. Koska hinta oli hyvä, valokuvat kiehtovia ja naisen englanti erinomaista, lähdimme hänen mukaansa. Tarkoituksemme oli viipyä saaren sillä laidalla vain pari päivää, mutta meillä oli niin mukavaa, että oleskelumme venähti viikoksi!

Resortti oli privaatissa lahdenpoukamassa, jossa ei varsinaista hiekkarantaa ollut kovin pitkästi, mutta varsin riittävästi. Resorttiin mahtuu kerrallaan noin kolmisenkymmentä asukasta, joten ei sitä rantaa kilometritolkulla tarvitakaan! Muutenkin ranta oli melko autio, koska lahdenpoukama oli niin mainio snorklailupaikka, että suurinosa lomalaisista vietti aikaansa vedessä. Itsekin snorklailin kahtena päivänä ja näin aivan uskomattomia kirjavia kaloja! Siellä olisi kuulemma ollut mahdollista nähä myös haita, mutta minun silmääni ei kyllä osunut evääkään.

Joka ilta auringon laskeuduttua rannalla aukesi pieni baari, joka oli vallan mainio paikka tutustua toisiin matkalaisiin (nimenomaan kaltaisillemme jäyhille suomalaisille). Baaritiskillä oli mahdollista pelata "Neljän riviä" ja Huojuvaa Tornia. Niiden parissa vietimmekin useita iltoja. Baarimikot itse olivat vähän turhan hyviä pelaajia ja meinasivat aina voittaa. Joskus tornipeliä häiritsi tuuli, joskus taas resortilla asuva villikissa Jimmy.

Joka ilta resortin henkilökunta esitti rannalla Fire Shown eli tulenpyöritystä. Itsekin innostuimme lajista siinä määrin, että aloimme pyöritellä harjoituspoita henkilökunnan opastukella. (Poi on sellainen ketju, minkä päässä on tennispallo. Pitää ensin harjoitella niillä ennen kuin voi koittaa tulella). Kolmen päivän harjoittelun jälkeen minä ja Teemu oltiin jo niin hyviä, että saatiin kokeilla tulenpyörittämistä. Kovasti kehuivat ja sanoivat, että uskomattoman nopeasti opittiin... Pitihän sitä sitten ostaa poit itsellekin, että voi jatkossakin harjoitella! Oli se nimittäin aika hienoa, kun tulipallot suhisivat ympärillä!

Paluu Thaimaahan

Kerkesimme odotella Bangkokissa pari päivää Hennan (Teemun tyttöystävä) liitymistä reissuretkueemme jatkoksi. Asustelimme Khaosan Roadilla ja ihmettelimme sen ainaista festarimeininkiä. Koskapa mistään ei oikein löytynyt rastojen korjaajaa, oli mielessäni kehkeytynyt jo Laon puolella matkatessa, että pitää hakeutua parturiin leikkaamaan tukka pois. Niinpä siis marssin Khaosanilla pätevän oloiseen parturi-kampaamoon ja jätin pääni heidän armoilleen. No worries, luulen että Jouluun mennessä tukkani on jo ihan ok.

Ennen hyppäämistämme yöjunaan kohti etelää, vietimme pari päivää kertoen Hennalle Kaakkois-Aasian ja Thaimaan ihmeellisyyksistä ja shoppaillen sekä Khaosanilla että MBK:lla. Oli varsin piristävää saada uusi naama seurueeseen ja kuulla uusia juttuja. Henna on varsin vitivalkoinen meihin verarttuna, katsotaan saako kiinni!

Emme saaneet junaan nukkumapaikkoja, joten vietimme yön istualtaan torkkuen. Junaemo jakoi meille ilmaiset piiraat, vettä ja peitot. Kovin hyvin ei tullut nukuttua, joten kun saavuimme Chumphoniin aamukuudelta ja raahauduimme hotelliin, uni maittoi pitkälle päivään. Chumphon on 81 000 asukkaan pikkukaupunki, joka on lähinnä ohikulkupaikka lähisaarille matkustaville turisteille. Me kuitenkin viihdymme juurikin sellaisissa paikoissa, joissa ei aivan liikaa vilise turisteja, joten jäimme Chumphoniin pariksi päiväksi. Noudatimme tapaamamme norjalaismiehen, Thorin, neuvoa ja vuokrasimme mopot ja kävimme "Cabana Beachilla" nauttimassa auringosta ja merestä. Vesi ei paljon viilentänyt, sillä se oli reilusti yli 30 asteista. Seuraavana yöna heräsimme aamuviiden aikaan hirveään ukkosmyrskyyn ja sateeseen. Mistäköhän se Thor nyt niin suuttui?

Kohti etelää

Matkallamme Phon Savanhista kohti Vang Viengiä olimme varmaankin lähimpänä kuolemaa, mitä koskaan eläissämme. Koska Pohjois-Laos on aika vuoristoista seutua, taittui matka tuttuun tapaan kapealla tiellä, joka kiemurteli ja mutkitteli vuoren muotoja mukaillen. Juttelimme juuri Teemun kanssa maamiinoista, kun linja-auton oikea eturengas räjähti! Bussi heittelehti kaistalta toiselle matkalaisten kiljuessa. Ensimmäinen ajatus aivoissani oli, että ajoimme miinaan, mutta parissa sekunnissa älysin, että eihän niitä nyt sentään keskellä tietä ole. Kuski sai onneksi bussin pysähtymään turvallisesti tien sivuun ja säikähtäneet matkalaiset purkautuivat ulos rauhoittumaan jännittävän tilanteen jäljiltä. Asfaltissa näkyi komeat jarrutusjäljet ja renkaasta irronneita kumiriekaleita oli pitkin tietä. Kyllä siinä sydän läpätti itse kullakin.

Vang Viengissä asetuimme taloksi Guest Houseen, jossa oli sauna. Heti ensimmäisenä iltana menimme nautiskelemaan kuumista huuruista. Eihän se toki ollut mitään verrattuna suomalaiseen saunaan, mutta kyllä oli taas paljon puhtaampi olo, kun sai rapsuteltua ylimmän likakerroksen iholta pois. Viimeksi kävimme saunassa Jouluna, joten jo oli aikakin!

Vietimme Vang Viengissä muutaman lokoisen päivän riippumatoissa tai auringossa maaten ja kirjoja lukien sekä joessa pulahdellen. Eräänä päivänä olin aivan ihmeissäni, kun yhdestä ravintelista kuului suomeksi laulettua reggae-musiikkia! Sama levy taisi soida siellä koko päivän, koska illemmalla kuljin saman paikan ohi uudestaan ja yhä kuului suomalaista laulua. Ainakin jälkimmäinen oli Jukka-Poika -nimisen, minulle aika tuntemattoman artistin tuotantoa.

Sitten aikamme Laolla olikin ohi ja suuntasimme kohti Thaimaata ja Bangkokia.

Phon Savanhin pytyt

Phon Savanh olikin sitten huomattavasti vähempituristinen paikka ja se näkyi heti hinnoissakin. Elikkä siis nukkuminen ja ruoka oli halvempata kuin monissa muissa paikoissa. Turistien vähäinen määrä selittyy sillä, että paikan ainut vetonaula on "Plain of Jars", eikä sen tutkimiseen mene päivää kauempaa.

Plain of Jars eli Pyttyjen Pelto käsittää itseasiassa useita eri alueita, joilla käydään pällistelemässä suuria kivestä kaiverrettuja ruukkuja, joita pytyiksi nimittelimme. Ensimmäinen alueista on kaikista suurin, siellä pyttyjä on lähemmäs 350. Pytyistä suurin painaa 6 tonnia. Pyttyjen alkuperästä ja tarkoituksesta ei ole tietoa, mutta teorioita on esitetty. Yleisimmän teorian mukaan pytyt ovat toimineet hautapaikkana. Eräs teoria on, että pytyissä on säilytetty vettä ja laolao-viskiä. Hieman koomisemman teorian mukaan muinaiset Laolaiset ovat olleet jättiläisiä ja käyttäneet pyttyjä juomakuppeinaan. Allekirjoittanut pitää viskiteoriaa houkuttelevimpana, mutta mikäli kaikki pytyt ovat olleet täynnä viskiä, on siihen tarvittu melkoiset pirskeet! Lukijoiden teorioita otetaan vastaan.

Meidän reissumme sisälsi vierailun kolmelle parhaiten vierailtavissa olevalle alueelle. Niistä on nimittäin raivattu kulkureittien läheisyydestä amerikkalaisten kylvämät pommit. Pommitusten takia pyttyjen vieressä on suuria kraatereita ja suuri osa pytyistä on rikkoutunut. Humoristinen matkaoppaamme varoitteli maamiinoista ja osoitteli maassa olevaa vesipuhvelin läjää. Pyttyjen lisäksi vierailu sisälsi pysähdyksen venäläisellä tankilla ja viskikylässä. Tankista puuttui tykki ja yläosa oli lentänyt noin 10 metrin päähän. Viskikylässä maistelimme tahmariisistä valmistettua "viskiä" ja tarkkailimme kun uutta satsia laitettiin alulle.

Samana päivänä vierailimme MAG (Mines Advisory Group) toimistossa. Siellä katsoimme dokumentin USA:n pommituksista ja MAG:n toiminnasta Laosissa. Aivan uskomatonta! USA pommitti Laosia kahdesta eri syystä. Ensinnäkin etelässä Vietnamin sodan aikaan, koska vietnamilaisilla oli Laosin läpi reitti eteläisestä pohjoiseen Vietnamiin (Ho Chi Minh Route). Pohjoisessa taas pommitettiin Laosin oman kommunistisen vallankumouksen estämiseksi. Kummassakaan tapauksessa USA ei päässyt lähellekkään tavoitettaan, vaikka pommeja kylvettiin toden teolla. Pommeja nimittäin tiputeltiin lentokonelastillinen joka 8 minuutti, 9 vuoden ajan. Kaiken kaikkiaan pommeja tiputettiin arviolta 20 tonnia per neliokilometri tai tonni per silloinen asukas! Tämä tekee Laosista maailman pommitetuimman maan. Tämän salainen sota vaikuttaa vieläkin ihmisten jokapäiväiseen elämään, koska valtava määrä (noin kolmasosa) pommeista on vieläkin maaperässä räjähtämättä. Näihin pommeihin kuolee vuosittain ihmisiä (maanviljelijät kuokkineen, lapset luulevat leluiksi, jotkut keräävät pommeja metallin takia) , ja näiden kuolintapausten kitkemiseksi MAG raivaa pommeja pois maastosta. Lahjoitin 10 dollaria MAG:n toimintaan ja sain lahjaksi paidan.

Aktiviteettejä Luang Prabangissa

Ensimmäinen varsinainen aktiviteetti Luang Prabangissa oli tutustuminen Royal Palace Museumiin. Kyseessä oli siis monarkian ajoilta peräisin oleva kuninkaallinen palatsi, jossa pääsimme pällistelemään kuningasparin asuintiloja makuuhuoneineen päivineen sekä kuninkaallista esineistöä, kuten vaatteita, koruja, koriste-esineitä, taidetta, henkivartijakaartin miekkoja, kuninkaan norsullaratsastussatulaa sekä muilta valtioilta saatuja lahjoja. Yhdysvaltojen lahjat olivat kaikkein hölmöimpiä! Niihin kuului pala kuukiveä sekä postikorttia pienempi Laon lippu, jonka sanottiin käyneen kuussa Apollo 11 kyydissä! Muut maat olivat sentään antaneet posliiniastioita, hopeaa, kultaa, norsunluuta, silkkiä sun muuta! Palatsissa kuulemma kummittelee, eikä kukaan paikallinen mene sinne auringonlaskun jälkeen. Ei sinne kyllä pääsisikään, sillä aukioloajat olivat valoisan ajan puitteissa.

Eräänä toisena päivänä teimme retken 32 kilometrin päähän Tat Kuang Si -nimisille vesiputouksille. Vesi laskeutui moniin turkoosin värisiin altaisiin, joissa pääsi uimaan. Vesi oli aivan jäätävän kylmää, mutta olihan se pakko pulahtaa, kun oli mahdollisuus uida noin kauniissa ja erikoisessa paikassa. Putousten lähettyvillä oli häkeissä elelemässä aurinkokarhuja (sun bears) ja tiikeri, jotka oli pelastettu salametsästäjien kynsistä. Tiikeri oli niin hyvin piilossa omassa aitauksessaan, ettemme nähneet siitä vilaustakaan, mutta karhuja näimme senkin edestä (ja takaa).

Saimme aika paljon liikuntaa, kun päätimme kipittää portaat Phu Si -temppeliin Luang Prabangin keskustassa. Ensimmäiset 130 porrasta saimme kiivetä ilmaiseksi, mutta sitten pitikin maksaa pääsymaksu. Tokihan sen maksoi, ei kai sitä enää siinä vaiheessa käänny takaisin! Jäljellä portaita oli tuolloin enää 190 kappaletta. Melkein puoliväli! Huipulta olikin sitten mahtavat maisemat ympäri kaupunkia. Temppelissä oli tapana vapauttaa häkistä pieniä lintuja (häkkejä olisi voinut ostaa portaiden alapäästä mummeleilta), ja näimmekin erään länkkäriperheen vapauttavan linnun (jonka lentäessä pois perheen 3 -vuotias tytär sai aikamoisen uhma-iktu-raivarin). Katsellessamme korkeuksista maisemia ja lentokoneen laskeutumista läheiselle kentälle, osoitti joku lintu mieltään ruikkaamalla kakan Teemun otsalle. Piti varmaan meitä pahoina ihmisinä, kun me ei vapautettu sille lisää lintukavereita.

Päivänä eräänä menimme Lasten kultuurikeskukseen seuraamaan nukketeatteri- ja tanssiesityksiä, joita keskuksen 14-18 -vuotiaat nuoret esittivät. Ennen esitysten alkua osallistuimme Baci -seremoniaan. Kyseessä on buddhalaisuuteen liittyvä siunausseremonia, jossa toivotetetaan hyvää onnea ja terveyttä kaikille paikallaolijoille. Seremoniaan liittyi banaaninlehdistä ja joistain kukista tehty alttari, ja siunausten jälkeen alttarilla olleet valkoiset narut sidottiin osallistujien ranteisiin. Mitä enemmän naruja sitä enemmän hyvää onnea. Meille jaettiin myös ruokaa: banaaneja, riisikakkuja, kookospannaria, makeaa sticky ricea ja laoteetä. Oli hyvin hyvää :P

Kerran hotellillemme palatessa, huomasimme vierasrekisteristä, että hotelliin oli tullut uusi asukas Suomesta! Jäimme siis pelaamaan pihalle apinahäkin viereen korttia ja juomaan olutta, tarkkaillen kaikkia ohikulkijoita. Kuka näyttää suomalaiselta? Muutaman kotvan kuluttua hotellille saapui Lauri eli Lalli, jonka kanssa aloimme juttelemaan reissaamisasioita. Vaikka Lallin matka oli ihan alkumetreillään, oli hän ehtinyt jo ostaa pullon skorppioniviinaa. Kyseessä on siis pulloon tungettu skorppioni, jonka päälle on kaadettu paikallista lao-lao -viinaa. Kuultuaan, että me Teemun kanssa emme olleet vielä tuota herkkua(?) maistaneet, tarjoutui Lalli oitis antamaan meille maistiaiset. Olihan se kyllä todella tujua tavaraa... vaikka otimme vain parit pienet hörpyt niin pää oli kipeä koko seuraavan päivän!

Sokerina Luang Prabangin tarjoamien aktiviteettien pohjalla oli elefanttisafari. Safarilla ratsastimme puolitoista tuntia elefantin selässä viidakon halki ja joen yli. Me Tepen kanssa onnistuimme saamaan lauman suurimman ja vanhimman norsun, 51 -vuotiaan uroksen. Oli mukavaa päästä lähikontaktiin niin mahtavan eläimen kanssa. Todella jännittävää oli, että norsun iho on niin kovin kovin lämmin... jotenkin sitä on ajatellut, kun ovat niin paksunahkaisia, että olisivat viileämpiä. Melkeinpä parasta oli, kun norsut tulivat viidakosta joelle ja alkoivat juomaan. Vähän pelotti, että jos alkavat roiskimaan vettä ja kastelevat meidät!

Kohti pohjoista

Seuraavaksi suuntasimme kohti Laon pohjoisempia osia. Matkalla poikkesimme pariksi päiväksi Vang Viengiin, mutta tällä kertaa emme käyneet tubeilemassa. Kaupunki oli muuttunut hurjasti sitten viime näkemän! Uusia ravintoloita, kuppiloita ja Guest Houseja oli ilmestynyt kuin sieniä sateella, puhumattakaan nettikahviloista, joita tuntui nyt olevan joka kulmalla. Vietimme aikamme riippumatoissa kirjoja lukien, auringossa maaten ja joessa "uiden" (virta oli niin kova ja vesi matalalla, ettei siinä oikeastaan voinut uida, kastautua vain).

Seuraava etappimme oli Luang Prabang, jossa viihdyimmekin puolisentoista viikkoa. Asustelimme mukavassa pikkuhotellissa, ihan vanhan kaupungin keskustassa. Hotelli oli rauhallisella pikkukadulla kahden temppelin läheisyydessä. Hotellin pihalla, aivan ikkunamme takana oli häkissä kaksi pientä apinaa, joiden touhuja oli mukavaa seurata, joskin ressukoilla oli vallan liian pieni elintila. Voiko olla hulvattomampaa näkyä, kuin apina joka raaputtaa kainaloaan takajalalla?

Luang Prabang oli todella viihtyisä kaupunki ja se onkin vanhoine rakennuksineen Unescon World Heritage -listalla. Turisteja kaupungissa piisasi. Ei niinkään reppureissaajia, vaan pakettimatkalaisia. Vilinää ei kuitenkaan ollut häiriöksi asti. Katukuvassa kyllä huomasi, että turistivirta on tuonut kaupunkiin rahaa, paikalliset olivat paljon pulskemmassa kunnossa kuin missään muualla matkamme aikana. Auringonlaskun aikaan keskustan kadut täyttyivät "torimyyjistä" ja kaupunki muuttui suureksi Night Marketiksi. Harmillisesti vain melkein kaikilla myyjillä tuntui olevan aivan samanlaiset käsityöt myynnissä kuin muillakin.

Mitä puuhasimmekaan Luang Prabangissa? Siitä lisää myöhemmin, samassa reissublogissa, samaan reissuaikaan...

Paluu Laolle

Savannakhetissa viivyimme vain muutaman mukavan, laiskotteluntäyteisen päivän. Lepäsimme Vietnamin seikkailujen jälkeen ja pesetimme pyykkiä. Yhtenä päivänä vuokrasimme tandem-polkupyörän, jolla huristimme kaupungin ulkopuolelle kivaan puistoon lukemaan kirjoja. Tandempyöräily oli yllävän helppoa silloin kun minä olin edessä ohjaamassa, ja yllättävän vaikeaa silloin kun Tepe ohjasi ja minä olin takana. Ei me hirveesti meluttu eikä syljeskelty.

Vaikka Savannakhet on rajakaupunki ja liikenne Thaimaasta on vilkasta, ei kyseessä ole erityisen turistisoitunut kaupunki. Matkaajat jatkanevat matkaansa sieltä suoraan joko etelään tai pohjoiseen, jäämättä ihmettelemaan pitemmäksi aikaa. Pieniä muutoksia sielläkin oli sentään ehtinyt tapahtua sen jälkeen, kun joulukuussa poikkesimme siellä Kimmon ja Laurin kanssa. Nyt pankkiautomaatista sai nostettua rahaa Visalla eikä vain Mastercardilla niin kuin aikaisemmin. Niin se edistys hiipii eteenpäin...

Koska turistit eivät ole turmelleet kaupunkia vielä, oli siellä mukavan alhainen hintataso. Hotellihuoneestamme maksoimme kolme dollaria ja 20 000 kipillä (pikkasen runsas kaksi dollaria) saimme paikallisessa rantaravintolassa hot pot -aterian kahdelle hengelle. Ruokaa siinä oli niin paljon, ettemme edes jaksaneet syödä annosta loppuun.

Savannakhetista jatkoimme matkaamme Laon pääkaupunkiin Vientianeen. Edullisen nukkumapaikan löytyminen meinasi osoittautua vaikeaksi, sillä kaikki alle 15 dollarin huoneet olivat varattuja. Vihdoin kuitenkin sinnikäs rinkkojen raahaaminen ympäri kaupunkia palkittiin, ja asetuimme taloksi Guest Houseen, jossa huoneemme maksoi vain 7 dollaria.

Vientianessa keskityimme muutaman päivä ajan nähtävyyksien kiertelemiseen. Kävimme vuokratuilla polkupyöllä katsomassa Laon rahassakin komeilevaa, maan tärkeintä monumettia, Pha That Luangia (kullankeltainen iso stupa). Aikaisemmin olimme osuneet sattumalta That Dam -nimisen stupan luo. Se oli aikoinaan ollut kullalla vuorattu, mutta siiamilaiset olivat sodassa (vuonna 1828) varastaneet kullan. Vientianen asukkaita suojeli tuossa sodassa 7-päinen lohikäärme, mutta se ei tainnut pitää kullan suojelemista tärkeänä... Kävimme katsomassa myös Patuxai:ta eli laolaisten versiota Pariisin Riemukaaresta. Sitä ympäröivässä puistossa oli Musical Fountain, eli musikaalinen suihkulähde. Siinä veden roiske ja purskautukset oli ajoitettu musiikin mukaan hienoksi tanssiksi tai showksi. Auringonlaskun punertamaa taivasta vasten näky oli erittäin komea.

Poistuminen Vietnamista

Ostimme Hoi Anista bussilipun suoraan Laon puolelle Savannakhettiin, koskapa tämä oli rahallisesti ja ajallisesti kätevin tapa ylittää raja. Matka tosin on maantieteellisesti aika pitkä, mutta siksi olikin hyvä että lipun hintaan kuului pysähtyminen viettämään yö Dong Ha -nimiseen kaupunkiin ennen rajan ylittämistä seuraavana päivänä. Eihän mikään mikä kuulostaa noin hyvältä ja yksinkertaiselta tietenkään voi olla niin helppoa...

Matkan oli tarkoitus alkaa siten, että meidät noudetaan omalta hotellilta. Kun hakijaa ei määräaikaan mennessä kuulunutkaan, respan setä soitti puhelun selvittääkseen asiaa. Lopputuloksena saimme kartan ja ohjeistuksen kävellä korttelin päähän bussiasemalle odottamaan bussia. Kerkesimme odotella kyytiä hyvän tovin ja kysellä yhdeltä jos toiselta paikalliselta, että missäs meidän bussi on, kun vihdoin paikalle kaarsi oikea bussi, jonka ovensuussa roikkuva sisäänheittäjä jo kaukaa huuteli, että olemmeko me ne, jotka ovat matkalla Savannakhettiin. Kyseessä oli vallan hyvä luksusbussi, jossa oli vallan makuupaikat, joten ajattelimme loppumatkan sujuvan varsin mukavissa merkeissä. Kuinka väärässä olimmekaan...

Neljän tunnin kulluttua saavumme Hue -nimiseen kaupunkiin. Pidettiin vessatauko (jota Teemu olikin jo odottanut räjähtämäisillään) ja osa porukasta ohjattiin vaihtamaan bussia. Ensin meille sanottiin, että me ei vaihdeta, mutta viime tingassa meidätkin käsketään ulos. Seuraamme travel agenttia parin korttelin verran toimistolle ja jäämme tien varteen odottamaan meidän bussia. Kotvan kuluttua meidät noutaa, ei bussi vaan hlö-auto, jossa takapenkillä kolme myös Savannakhettiin matkalla olevaa japanialaista. Meiltä otettiin bussilippu pois tässä välissä vastustteluistamme huolimatta. Alkoi jo vähän epäilyttää, onneksi japanilaiset ovat samassa jamassa.

Ajelemme eteenpäin, kuski puhuu alati puhelimessa ja vaikuttaa jopa eksyneeltä... Pysähdymme tien varteen ja kuski häipyy. Kotvan kuluttua hän palaa transetin kyydissä, jonne me siirrymme. Tällä menopelillä jatkamme Dong Haan asti, jossa meidän on tarkoitus yöpyä. Japanialaisille ei edes oltu aikaisemmin kerrottu, että siellä yövytään. Meidät jätetään jonkin ravintolan eteen ja transetti kiitää eteenpäin ennen kuin ehdimme kysyä mihin aikaan aamulla matka jatkuu yms. Ravintolan setä onkin travel agent ja hänen tehtävänään on tarjota meille yösija. Hänen järjestellessään meille paikkaa on meidän tietty kätevää ruokailla hänen ravintolassaan. Onneksi ei ollut kallista. Matkalaisia menee ja tulee, paikka vaikuttaa yleiseltä bussipysäkiltä vaikkei siltä näytä.

Aikaa vierähtää pari tuntia. Vihdoin ravintelin setä tulee selittämään, että yöpaikat ovat kaikki täynnä, mutta hänellä on talo sadan metrin päässä ja voimme mennä sinne nukkumaan. Seuraamme ravintolan sedän veljeä noin 300 metrin matkan ja saavumme vihdoin nukkumapaikkaamme. Myos japanilaiset ovat mukanamme. Onneksi, sillä muuten saattaisi pelottaa. Velimies vaatii huonolla englannilla nukkumapaikasta maksuksi dollarin per pää. Kukaan ei jaksa tapella asiasta, joten maksamme mutisematta. Tepelle ja minulle osoitettu huone vaikuttaa talossa ennen asuneen, mutta jo poismuuttaneen teinitytön huoneelta, jota käytetään nykyisin osittain varastona. Huoneesta löytyy muun muassa juoksumatto. Yöpuulle siirtyessämme huomaamme kuitenkin, ettei sängyssä ole patjaa. Onneksi olin nähnyt käytävällä patjan, jonka käyn nappaamassa. Enhän nyt toki maksa dollaria siitä, että saan maata yöni kovien lautojen päällä! Keskellä yötä herään siihen, kun velimies tulee etsimään patjaa. En suostu antamaan patjaa takaisin ja kielimuurin vuoksi esitän kovassa sängyssä nukkumisen vaikeuden hienolla pantomiimillä. Aamulla huomaan, että velimies on viettänyt yönsä käytvvällä kovalla penkillä patjatonna...

Aamulla kello kuusi meidät pakataan minibussiin, joka on siis pakettiauto, mutta niin että pakettiosa on täynnä istuimia. Kyydissä on myös paikallisia ihmisiä, austraalialainen pariskunta, korealainen reissaaja sekä laolainen mies, joka osaa puhua sekä vietnamia että englantia erinomaisesti. Hänestä on oivaa tulkkausapua monessa tilanteessa.

Matka raja-asemalle kestää noin puolisentoista tuntia. Rajamuodollisuuksissa muut länkkärit ovat ihan pihalla kaikesta ja pääsevät rajan yli seuraamalla meidän esimerkkiä. Austraalialaisilla esimerkiksi ei ole minkään maan valuuttaa mukanaan eikä mitään käsitystä viisumeista tms. Visa on arrival -tiskillä ei ole ketään ja joudumme vaatimalla vaatimaan, että joku siihen tulisi. Rajalla on todella tuulista, ja täytämme tarvittavia kaavakkeita sormet kohmeessa. Rajanylityksen jälkeen on vuorossa kulkupelin vaihto. Jatkamme matkaa paikallisbussilla Savannakhettiin. Ruokavessatauolta palatessani näen bussin katoavan kaukaisuuteen! Sydämeni pamppailee, siellä menee rinkka ja kaikki! Huomaan kuitenkin ympärilläni paljon tuttua väkeä. "Kaikki ok", laolaismies pöydästä viittelöi. Japanilaistyttö valittaa, ettei hänen edes olisi tarvinnut lähteä vessaan, mutta kaikki vaan oli käsketty ulos bussista. Mysteeri. Paikalliset kanssamatkustajat vaikuttavat varsin rauhallisila, joten mekin odottelemme kiltisti. Runsaan puolen tunnin kuluttua bussi kuitenkin palasi ja jatkoimme matkaa. Perille Savannakhettiin pääsimme väsyneinä, mutta ehjinä.

Hoi An

Tulimme Hoi Aniin bussilla. Perilla hyppasimme pois kyydista, ohitimme tuk tuk -kuskit ja suuntasimme kohti vanhaa kaupunkia, jonne luotettava Lonely Planet opuksemme kertoi ilmestyneen hotelleja kuin sienia sateella. Siella mitaan hotelleja ollut. Onnistuttiin pitkan etsinnan jalkeen loytamaan vain yks sellanen, mika naytti silta etta ees kehdataan hintaa menna kyselemaan (1 tai 2 oli tosi kalliin nakosia luksushotelleja). Sitakaan hotellia ei meinattu koskaan loytaa uudestaan sielta lahdettya, oli naas niin ovelasti piilotettu kujalle ja kyltti puun taakse.
Raataleita ja suutareita sen sijaan ei tarvinnut etsia; niita nimittain sanottiin olevan kaupungissa kaiken kaikkiaan 500 ja sen kylla huomasi. Kilpailun takia eivat hinnatkaan olleet liian suuret. Raisa teetti itselleen kahdet kengat (piirsivat jalasta mallit ja mittanauhalla oikein mittailivat etta oikean kokooset tulevat) hintaan 5euroa/pari. Valmiiksi hyllysta loytyvien mallien lisaksi useat paikat mainostivat tekevansa laukkujen ja kenkien kopioita mista tahansa malleista, kunhan vaan olisi kataloogi tai kuva naytettavaksi.
Hoi Anissa tutustuttiin myos lisaa ystavaamme nimelta bia hoi! Useimmat paikat myivat sita hinnalla 4000 dongia (0,175 euroa) tuoppi (kooltaan 2,5-3,5 desilitraa), mutta paras litrahinta saatiin paikasta, joka moi tuota herkkua hintaan 5000 dongia (0,219 euroa) puolen litran tuoppi. Ja mika parasta, halvin oli myos maultaan ylivoimainen voittaja: raikas, mutta maukas.
Pettymaan emme toki joutuneet ruoankaan suhteen. Sen lisaksi etta ruoat olivat erinomaisen halpoja, Hoi Anilla oli omat erikoisuutensa talla saralla:
Wonton = vehnajauhoista leivottu latyska, tarjoiltu joko keitossa tai paistettuna upporasvassa(jolloin paalle laitettiin herkullinen satsi paistettuja vihanneksia soosissa).
White rose = riisijauhoista tehty ruusun nakoinen larpykka, jossa on keskella katkarapu.
Cao lầu = nuudeleita, ei niin liukkaita kuin yleensa tuppaavat olemaan, paalla possua ja mm. ituja.


Teemu ja vietnamilainen paita.

Back when I was in 'Nam...

Dalatista lähdimme suuntaamaan kohti Nha Trang -nimistä rannikkokaupunkia. Matkamme ei alkanut kovin hyvin, sillä linja-automme tuli paikalle noin kaksi tuntia ilmoitetun ajan jälkeen. Ei meinannut odottelu paljoa naurattaa. Matkalla pysähdyimme kaksi kertaa vaihtamaan puhjenneen renkaan. Vihdoin viimein tuskainen matkamme päättyi ja olimme perillä (vain nelisen tuntia aikataulusta jäljessä). Kello oli tuolloin noin 23 ja pimeä kaupunki näytti hyvin autiolta ja arveluttavalta. Ei naurattanut. Yhdistimme voimamme raavaan belgialaisnaisen kanssa ja suuntasimme summamutikassa suuntaan X etsimään nukkupaikkaa. Onneksi etsimisessä ei loppujen lopuksi mennytkään kauan ja pääsimme nukkumaan. Hotellin rouva kävi pyytelemässä vielä anteeksi, sillä naapurissa olisi aamulla hautajaiset ja saattaisimme herätä meteliin... Eipä kyllä herätty. Ruokaa emme olleet saaneet 12 tuntiin, eikä tuohon aikaan enää ollut mahdollisuuksia mitään ravintoa saadakaan. Menimme siis nälkäisinä petiin, ja kylläpä aamiainen seuraavana aamuna maittoi!

Tepelle ilmestyi seuraavana aamuna näppyjä ihoon, joita arvelimme joko itikoitten tai petiluteitten puremiksi tai joksikin allergiaksi esimerkiksi lakanoiden pesuainejäämiä kohtaan. Siksipä ihottuman pahentuessa päätimme vaihtaa seuraavana päivänä hotellia, jotta pääsisimme eroon joko verenhimoisista ittiäisistä tai lakanoiden myrkyistä. Onnistuimme saamaan muuten täyden hotellin katolta aika oivan luksushuoneen. Rappuja sinne piti ravata viiden kerroksen verran, mutta kyllä se oli sen arvoista. Huone oli siis meidän mittapuullamme luksushuone, vaikka se olikin hotellin ylijäämähuone eikä varmasti olisi nirppanokille kelvannut, pitihän sinne mennä katolla kuivuvien pyykkien välistä! Huone oli suuri, meille molemmille oli puolitoistametriä leveät pehmeät sängyt ja huoneessa oli televisio. Kyllä kelpasi! (Eikä huolta, Tepen ihottuma on jo parantunut).

Koskapa Nha Trang on rannikkokaupunki vietimme aikaa rannalla maaten ja auringosta nauttien. Uimaan emme päässeet, sillä aallokko oli aivan liian kovaa uimista varten. Aallot olivat komeita ja kohisivat mukavasti. Näimme kauempana rannalla cable carin, joka kuljetti ihmisiä meren yli läheiseille saarelle. Koska Dalatissa gable car jäi kokematta lähdimme kävellen etsimään paikkaa josta tuon gable carin kyytiin pääsisi. Veden ylihän kaikki näyttää aina olevan lähempänä kuin mitä oikeasti ovatkaan, joten tuosta kävelyreissusta tuli loppujen lopuksi aika pitkä (takaisin tulimmekin taksilla). Harmillisesti cable car oli turhan kallis ja se kuskasi ihmisiä johonkin huvipuistoon. Meillä ei ollut aikaa, rahaa eikä intoa mennä huvipuistoon huvittelemaan, joten niin jäi cable car tälläkin kertaa kokematta.

Kiinalaista uutta vuotta juhlittiin vielä ollessamme Nha Trangissa, onhan tuo juhla lähes viikon mittainen! Rannalle oli rakennettu esiintymislava, jolla esiintyi tanssijoita sekä mm. vietnamilaiset versiot Paula Koivuniemestä ja Antti Tuiskusta. Lavan eteen paikalliset ajoivat mopoillaan ja skoottereillaan, niinpä heillä oli oivat istuimet seurata esityksiä. Muutamien menopelittömien tapaan me Tepen kanssa raivasimme tiemme ihan yleisön etunenään ja istuimme maahan. Siitä oli vallan hyvät näkymät.

Kun show päättyi, lähdimme käveleskelemään pitkin rantaa ja ihmettelemään paikallisten menoa. Rannalla oli ruokakojuja, joista useat soittivat Nokian 5110 -tyylisellä piipityksellä lambadaa. Kojujen oheen oli koottu pieniä ruokailuryhmiä lasten muovisista puutarhatuoliseteistä, ja mekin viivähdimme sellaisella yksien olusten verran ja seurasimme jättimäisten aaltojen osumista rantaan. Näimme eräänlaista vaaka-aparaattia lykkäilevän naisen. Kyseessä oli puhuva vaaka, joka mittasi sekä painon että pituuden ja varmaankin ilmoitti painoindeksinkin. Vaaka puhui vietnamia, joten emme voineet sitä käyttää. Naisen työntäessä vaakaa eteenpäin ihmeellinen kone soitti Titanic -elokuvan tunnusmelodiaa "My Heart Will Go On". Ja jos tämä kaikki ei vielä ole riittävän kummallista, niin kerkesimme huomata Vietnamissa useita henkilöautoja, jotka peruuttaessaan soittivat piipittävää versiota tuiki tuiki tähtösestä (koittaakohan ne houkutella pikkulapsia peruuttavan auton alle?)

Nha Trangissa pääsimme ensimmäistä kertaa maistamaan Bia Hoi:ta eli tuoreolutta. Monessa ravintelissa ja kuppilassa valmistetaan olutta itse, niinpä sitä on tarjolla tuoreeltaan ja halvalla. Ravintelissa nimeltä "Very Good, Very Cheap, Very Vietnam" saimme 2,5 dl lasillisen bia hoita hintaan 3000 dongia, eli noin 20 dollarisenttiä eli noin 15 eurosenttiä. Näin halpaa ei ole suomalaisella "happy hourilla" koskaan! BIA HOI!

Dalat ja Vietnaminam

Saigonista otettiin bussi Dalat -nimiseen kaupunkiin. Satuttiin saamaan oikein luksusbussi, sai takarivissakin kaannettya penkin selkanojaa ja jaloille oli oma "teline". Yllattavinta kuitenkin oli se, kun bussissa meille jaettiin kuoret joissa oli sisalla 10 000 vietnamin dongia, eli miltei kokonaista puoli euroa ! Mita ilmeisimmin tuo rahasumma oli TET-lahja.
TET on siis Vietnamilaisten juhla kiinalaiselle uudellevuodelle, mutta nayttipas kovasti myos jouluisaa menoa olevan. Lapset sai ainakin lahjoja ja kaikilla oli jonkun nekoinen juhlapuu, johon ripusteltiin ainakin kortteja ja valoja (ja taisipa siina olla pajunkissoja). Nahtiin myos useita lohikaarmekulkueita, joissa siis on poikasia soittamassa rumpua lohikaarmepukuineen (varmastikkin telkkarissa itse kukin naita nahnyt) ja keraamassa kaiketi rahaa ja heittamassa siunauksiaan bisneksille. Juhlan aikana monet paikat tuntuivat olevan kiinni. Oli kuitenkin yks ravintola mika mainosteli olevansa auki, joten sinne sitten paadyttiin pariinkin otteeseen. Siella joimmekin sitten Dalat -viinta (Dalatissa!). Ravintolan tarjoilija oli hassu, sanoi hyvin painokkaasti "yessss" (erityisen hauskaksi taman teki meille sen kun Kimmo ja Lauri olivat puhuneet kovastikkin samanlaisesta "yessss"-miehesta jonka olivat Vietnamissa kohdanneet). Kiinalaisen uudenvuoden takia meilla oli myos ensi kertaa reissun aikana hotelli etukateen varattuna.

Dalatin ilmasto oli ehka jopa liiankin kotoisa, kun kylmaa tahtoi pidella. Suunnilteen semmoinen suomen kesailmasto se oli mutta oltiin niin kuumuuteen tottuneita etta jouduttiin turvautumaan jopa kerrospukeutumiseen. Kivaa sinansa, etta siella kasvoi ihan mantyja (vahan eri nakoisia ku suomessa, oksat naas eri mallisia) ja mika parasta, MANSIKOITA! NAM.
Nahtavyyksia Dalatissa ei kovin paljoa ollut. Kaapeliautoilla ois vuorelle paassyt ja siella ois ollu tekojarvi. Yritettiinkin se tehda, mutta TETin takia oli paikka suljettu. Sitten oli Eiffel-torni! Kyseessa oli puhelinmasto joka on rakennettu saman mallikseksi kuin oikea Pariisissa. Naita oli muutamakin, mutta vain yhdessa niista oli isot plakaasit ja mahdollisuus paasta lahelta nakemaan. Lonely Planet -opuksesta Raisa bongasi paikan nimelta Crazy House. Siinapa vasta nimensa mukainen hokkeli. Oli jonkun naisarkkitehdin suunnittelema hotelli ja samalla myos galleria. Kaikilla huoneilla oli oma teemaelain ja kunkin huoneen takka oli tuon elaimen muotoinen. Talossa oli kaikenmaailman hulluja portaita ja kurkistusluukkuja ja ulkopuolelta se oli suuri harmaa moykky jossa on epamaaraisia reikia.
Se on tahankin nyt pakko mainita, etta Vietnamissa on parhaat ruuat IKINA. Ei yhtaan pahaa kokemusta mistaan ruuasta, eika myoskaan tuu semmonen olo etta pitais saada lansimaista kotoisaa ruokaa. Nam nam Vietnam!

Good Morning Vietnam

Vietnamin valloituksen aloitimme Saigonista (eli Ho Chi Minh Citystä), josta saimme mukavan nukkumapaikan pikkiriikkisestä hotellista, joka sijaitsi pikkiriikkisellä kadulla. Katu oli niin pieni, että jos olisi levittänyt kätensä kadulla kävellessään olisi vallan mainiosti ylettänyt koskettaa kumpaakin seinää. Hotellissa oli neljä kerrosta ja Vietnamilaisen rakkennustyylin mukaisesti jokaisessa kerroksessa on vain yksi huone ja todella kapeat ja jyrkät portaat kerrosten välillä. Alimman kerroksen huone oli omistajaperheen olohuone, ja aina omaan huoneeseen mennessä tai sieltä tullessa piti kulkea olohuoneen ja pienen keittokomeron läpi. Siinä tuli sellainen tunne, että oli vieraana jonkun kotona eikä niinkään asiakkaana hotellissa. Vain perheen mummo puhui englantia, joten kommunikointi perheen kanssa oli lahinnä elehtimistä ja hymyilyä.

Teemu oli onnistunut vilustuttamaan itsensä ja vietti ensimmäiset päivät Vietnamissa lähinnä sängyssä maaten. Onneksi hotellihuoneellamme oli telkkari, joten Tepellä oli vähän viihdykettä sillä aikaa kun minä tutustuin Saigoniin ja sen nähtävyyksiin. Kaupungissa sijaitsee mm. Notre Damen kirkko! Kellonsoittajaa ei kylläkään näkynyt.

Erään iltapäivän vietin sotamuseossa, jossa käsiteltiin Vietnamin sotaa (tai siis vietnamilaiset nimittävät sitä Amerikan sodaksi). Tarinat, valokuvat ja paikalla esitetty video olivat niin rankkaa katseltavaa ja luettavaa, että itkua pidätellen vaelsin museon läpi. Varsin kiukkuiseksi tulin amerikkalaisille heidän Vietnamiin levittämiensä ympäristömyrkkyjen vuoksi. Myrkkyjen takia Vietnamissa on syntynyt todella pahasti epämuodostuneita lapsia (valokuvia oli museolla paljon). Samoja myrkkyjä ovat mahtaneet kylvää Irakissa ja Afganistanissakin.

Viimeisenä päivänä Saigonissa levähdin kaupungilla kiertelyn jälkeen puiston penkillä, kun 12-vuotias nuori neiti tuli kysymään minulta, haittaako jos hän harjoittelee kanssani englantia. Eipä tuo minua haitannut, vaikka mielessäni olin hieman epäluuloinen ja arvelin tytön pyytävän lopulta rahaa tms. Aikaisemmin nimittäin niin kävi Kambodzassa. Tämä neiti kuitenkin halusi oikeastikin vain jutustella. Hänen pikkusiskonsakin koitti seurata keskustelua, vaikka ei englantia osannutkaan, olihan hän vasta 6 -vuotias. Pian seuraan liittyi 54 -vuotias Anh-niminen rouva, joka kiinnostui siitä että puhuimme englantia ja halusi petrata omia taitojaan, ne kun olivat pahasti ruostuneet. Siinä me sitten rupattelimme Vietnamista ja Suomesta yms. Kotvan kuluttua kadulla ohitsemme kulki tummaihoinen mies, jonka Anh huikkasi liittymään seuraamme. Kyseessä oli nigerialainen jalkapalloilija, joka oli asunut Vietnamissa jo runsaan vuoden. Rupattelimme puistossa yhteensä pari tuntia ja sen vuoksi myöhästyin hieman Teemun kanssa sovituilta illalistreffeiltä.

Vieraskirja

Monesta lähteestä ja mutkan kautta on kuulunut valitusta, että tämän blogin kommentoiminen ei onnistu. Koska haluaisimme tietää ketkä seikkailuitamme seuraavat, perustimme vieraskirjan, jonne voi kirjoitella viestejä ja kommentteja jutuista. Toivottavasti sinne kirjoittaminen onnistuu!

Read Lue vieraskirjaa!

Sign Kirjoita vieraskirjaan!

Mutka Kratieen

Vielä ennen poistumistamme Kambodzasta teimme mutkan Kratie -nimiseen pikkukaupunkiin, koska halusimme katsomaan jokidelfiinejä (Irrawaddy Dolphins). Delfiinejä pääsi bongailemaan joelle 15km Kratiesta pohjoiseen. Päätimme ottaa reissun urheilun kannalta (ja säästäen), joten vuokrasimme fillarit matkaa varten. Maasto oli todella tasaista, ei laaksoa ei kukkulaa, joten matka maaseudun läpi sujui rattoisasti. Lapset huutelivat talojen pihoista "hello!" ja aurinko porotti. Ajattelimme olevamme noin puolivälissä matkaa, joten olisi aika pitää juomatauko, mutta sopivaa pysähdyspaikkaa etsiessämme huomasimmekin saapuneemme jo perille! Ei tuo 15 km matka niin kummoinen ollutkaan.

Perillä hyppäsimme veneeseen ja lähdimme keskelle jokea toivomaan, että näkisimme edes vilauksen delfiinistä. Turha oli pelätä, ettei niitä näkyisi! Juuri siinä joenmutkassa asuu 60 delfiinin lauma, ja koska delfiinien pitää käydä pinnalla haukkaamassa happea (muistaakseni) noin 7 minuutin välein, näkyi noita otuksia joka puolella jatkuvasti. Lähimmillään pari delfiiniä kävi pinnalla noin kolmen/neljän metrin päässä veneestämme. Mahtava reissu!

Vietimme Kratiessa kolme päivää ja vaikka siellä ei erityisesti ole mitään tekemistä viihdyimme mainiosti. Kratiessa ei käy paljoa turisteja, joten hinnat ovat kohtuullisempia kuin pahasti turistoituneissa paikoissa (reissun tähän mennessä paras hinta/laatusuhde hotellihuoneesta = kolme dollaria aika luksusmestasta). Kratien marketilla eli torilla pystyi tekemään ostoksia kovemmin tinkimättä, koska hinnat olivat jo valmiiksi kohtuullisia. Tepe osti mm. uuden taskulampun dollarilla ja sai vielä patterit kaupanpäälle. Torilta ostimme uutta lempiherkkuamme Lohikäärmepalloja eli Dragon Fruitseja. Näitä olen nähnyt Suomessakin hedelmäosastolla, mutta ei ole koskan tullut mieleen ostaa. Hedelmä on todella makea ja herkullinen (punainen osa on kirpeä). Ostakaa ja maistakaa jos tulee vastaan!

Koska Kratiesta ei pääse vaivatta Vetnamin puolelle, palasimme takaisin Phnom Penhiin vielä yhdeksi yöksi. Viimeisenä iltanamme meille tarjoutui mahdollisuus katsoa elokuva The Killing Fields, joka osoittautui yllättävän hyväksi pätkäksi. Elokuva on tositapahtumiin perustuva ja kertoo journalistista, joka raportoi Kambodzan sisällissodasta. Olipa pätkässä tuttuja näyttelijöitäkin.

Takaisin Phnom Penhiin

Siam Riepista suuntasimme takaisin Kambodzan pääkaupunkiin, koskapa Kimmon ja Laurin lento Australiaan oli parin päinvän päästä eli lauantaina 26. tammikuuta (soittaako tämä päivämäärä kelloja kenenkään päässä?).

Vietimme aikaamme mm. kaupungin lukuisilla marketeilla kierrellen. Saimmepa hierottua muutamia kauppojakin joskin monet tinkimiskerrat päätyivät siihen, että poistuimme paikalta, koska meiltä vaadittiin liian kovia hintoja. Monet matkailijat eivät taida tinkiä laisinkaan, kun kauppiaat ovat siinä uskossa, että turisteilta voi pyytää ihan millaisia summia vain!

Kävimme vierailemassa eräässä orpokodissa, jonne veimme tuliaisina mandariineja, pesuaineita ja pari potkusulkapalloa. Lauri otti vierailuun koulutuksellisen näkökannan ja vei lapsille läjän matematiikan kirjoja. Kaikki lapset käyttäytyivät ihan kuin heillä olisi ollut ADHD. Rauhalliseksi vierailua ei siis voi sanoa. Lapset olivat harjoitelleet paikallisia tansseja ja esittivät niitä meille, minkä jälkeen ohjelmassa oli taas vapaata riehumista. Yksi tanssivista lapsista muistutti kovasti veljentytärtäni Roosaa. Oli samanlaisia ilmeitä ja eleitä siinä tanssin lomassa.

Reissuretkueemme koko palasi takaisin alkuperäiseen kahteen reissaajaan lauantaina, ja sunnuntaina juhlistimme Tepen kanssa minun syntymäpäivääni vierailemalla Phnom Penhin vesipuistossa. Paikka oli siis ulkoilmassa oleva uimahalli vähäkloorisine vesineen, vesiliukumäkineen, aaltokoneineen, tubeineen ja hierovine suihkuineen. Paikka ei ollut mikään turistinähtävyys ja niinpä uiskentelimme lähinnä paikallisten kanssa. Muuten reissu oli todella mukava, mutta vesipuisto oli hiukan peruskorjauksen tarpeessa, joten me molemmat onnistuimme saamaan haavan jalkaan. Tulipa ainakin ensimmäistä kertaa turvauduttua ensiapulaukkuun, kun käytimme puhdistusliinaa ja laastareita.

Seuraavana päivänä lähdimme vähän shoppailemaan, sillä meillä oli ilmennyt tarvetta muutamille perustarvikkeille (hyttysmyrkkyä, teippiä, pinnejä, cd-kotelo yms. pientä). Hetken kaupungilla kierreltyämme osuimme sattumalta suuren, modernin ostoskeskuksen kohdalle. Huomasimme, että sen yläkerroksessa oli ranvintola ja ajattelimme käväistä siellä vilkaisemassa maisemia. Olivathan ne toki komeat, ravintolan väki vain ei tuntunut olevan mielissään kun otimme vain mehut ja jätskit eikä laisinkaan ruokaa... Ostoskeskuksessa oli pelihalli sekä rullaluistinrata. Niillä istuskelimme kotvan aikaa seuraamassa miten paikallinen parempiosainen nuoriso viettää aikaansa. Olihan siellä ihan selvästi soidinmenoja meneillään.

Angkor Wat, What?

Saavuttuamme Siam Riepin linja-autoasemalle meidät piiritti tuttuun tapaan lauma tuktuk- ja motokuskeja, jotka halusivat tarjota meille kyytiä keskustaan. Sen verran olemme jo reissukokemusta kartuttaneet, että tutkimme rauhassa alueen karttaa kuuroina kuskien puheille, kunnes tietäisimme olemmeko niin kaukana että tarvitsemme jotain muuta kuin apostolin kyytiä. Keskusta oli varsin kaukana käveltäväksi, joten päädyimme ottamaan kyydin tuktuk-kuskilta, joka pienen tinkimisen jälkeen lupasi viedä meidät keskustaan kahdella dollarilla jos käymme katsomassa hänen (edustamaansa) hotellia. Siam Riepissä on komissiosysteemi, eli kuskit saavat komissiota hotellilta jos tuovat sinne asiakkaita. Samalla asiakkaat tietysti maksavat huoneista suuremman hinnan kattaakseen komission. Eihän huoneen katsominen mitään maksa, joten suostuimme diiliin. Kävimme katsomassa huoneita ja totesimme ne kalliiksi (6 dollaria) ja lähdimme kävelemään pois. Kuski ajoi peräämme ja koitti houkutella meitä katsomaan vielä toistakin hotellia, mutta emme suostuneet moiseen, olimmehan jo kävelymatkan päässä kaikkialta. Karistaaksemme kuskin ja muut mahdolliset komission hinkujat, menimme ravintolaan laittamaan murua rinnan alle. Tuttuun tapaan nopeimpina ruoan ahmijoina Kimmo ja Lauri olivat ensimmäisinä valmiina ja lähtivät etsimään meille nukkupaikkaa minun ja Tepen jäädessä nauttimaan jälkkäristä ja vahtimaan laukkuja. Piiiitkän ajan päästä pojat palasivat ilmoittamaan, että muualla on vielä kalliimpaa kuin jo katsomassamme paikassa. Päätimme siis palata takaisin. Kun meillä ei ollut enää tuktuk-kuskia vanavedessä saimmekin huoneet hintaan 5$/kpl! Kannatti käydä ruokailemassa!

Siam Riep on kuulu Angkor Watista. Kyseessä on siis tuhannen vuoden takaisen miljoonakaupungin rauniot. Koska vain jumalille yms. tarkoitetut rakennukset sai rakentaa kivestä on alueella nähtävillä lähinnä vain temppeleitä ja kuninkaiden muistomerkkejä. Me halusimme nähdä auringonnousun Angor Watilla (alueen päätemppeli) joten meilla oli tuktuk vuokralla aamu viidestä lähtien koko päiväksi. Hintaa lystille tuli 17 dollaria ja se jaettuna neljän kesken ei oikeastaan ole paljon mitään. Alue on siis todella suuri, eikä sitä tosiaankaan kävellä ympäri! Vaikka meillä oli tuktuk-kuski 13 tuntia, kerkesimme nähdä vain osan rakennuksista. Minulle mieluisimpia temppeleitä olivat Ta Prohm (paljon viidakkoa ja sokkeloita, siellä on kuvattu kohtauksia tomb raider -leffaan), Ta Keo (kiipeämistä korkealle ja jyrkästi) sekä Bayon (sokkeloita, kiipeämistä ja paljon naamatauluja). Monta kertaa kerkesin huokailla, että kuinka hienoa olisikaan ollut pienenä asua moisten raunioitten lähellä! Tosi hyviä paikkoja leikkiä piilosta sekä rakentaa majoja! 13 tunnin kiipeilemisen ja kiertelemisen jälkeen sitä oli jo aika rättipoikki.

Seuraavana aamuna lähdimme taas bussiin ja takaisin kohti pääkaupunkia Phnom Penhiä. Loppumatkasta viereeni tuli istumaan pari pikkupoikaa Hou (n.6-7v) ja Hng (n.8-9v). Yhteistä kieltä ei oikeastaan ollut, mutta silti mm. jaoimme pomelon, ihmettelimme maisemia ja minun eriparisia peukaloitani sekä opettelimme sormitemppuja. Opettivatpa pojat lopulta Kimmolle "secret handshake":n ja näin ollen Kimmo on varmaan nyt jonkin jengin jäsen.

Jatkoa Sihanouk Villeen

Kun tapasimme Teemun ja Laurin, saimme kuulla että he majailivat juurikin Victory Beachin lähettyvillä. Päätimme siis muuttaa sinne, koska paikka kuulosti paljon kivemmalta kuin oma rantamme. Jonkin verran täällä on likaisia setiä viettämässä aikaa maksullisessa seurassa, mutta ei sillä tavalla häiritsevästi kuin Bangkokissa.

Muuttopäivänä teimme päiväretken läheiselle Bamboo Islandille ja parille muulle saarelle snorklailemaan. Retki maksoi 10 dollaria per naama ja sisälsi kuljetukset, aamiaisen, pikniklounaan ja snorklausvehkeet. Kenelläkään meistä ei oikein ollut entuudestaan kokemusta snorklailusta, mutta pienen harjoittelun jälkeen pääsimme jo jyvälle hommasta. Lähinnä vedessä pulikoimme minä ja Tepe, sillä Lauri teloi jalkansa koralliin heti ensimmäisellä saarella ja Kimmo ei oikein välitä suolavedessä uimisesta. Bongailimme pinnan alta erilaisia kiviä, koralleja ja simpukoita sekä monenlaisia kaloja. Onnistuin näkemään myös merimakkaran ja muutamia merisiilejä. Touhu oli niin mukavaa, että sitä pitää päästä kokeilemaan toistekin.

Täällä on tullut syötyä aika paljon kalaruokia, sillä rannikkokaupunkina Sihanouk Ville on kuulu kalastaan ja merenelävistään. Barracudaa on löytynyt lautaselta jo monta kertaa ja on se herkkua. Ruoka ei tosiaankaan ole kallista. Äsken kävin syömässä perunamuussia ja paistettua kalaa salaatin kera, ruokajuomana vettä ja Spriteä. Setin hinta 2 dollaria eli puolisentoista euroa. Ruoka on koko reissussa ollut niin halpaa ja hyvää, että lisäkiloja on alkanut ilmestyä itse kullekin. Olemme myös maistaneet monia kummallisia hedelmiä, joiden mukana mm. tsonpuu ja durian. Eivät mitään erikoisen herkullisia kumpikaan.

Täältä hotellimme lähettyviltä löytyy suomalaisen Hessun pitämä Bar-Baari, jossa kävimme istumassa iltaa tässä iltana eräänä. Juttelimme Hessun lisäksi pitkään irlantilais-suomalaisen Bilin kanssa, joka itseasiassa on töissä Finlandia -ravintolassa, jossa kävimme syömässä aikaisemmin. Bilillä riitti mielenkiintoista juttua, kunhan tilasimme hänelle aina lisää juotavaa (jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa...). Seuraavana päivänä kuulimme, että kun tiemme aamun pikkutunteina erkanivat oli Bili kolkattu kotimatkallaan ja hänen kännykkänsä oli pöllitty! Bar-baarissa oli aika paljon suomalaisia ja bongasimme siellä myös Salkkareissa näytelleen tyypin (esitti kuulemma Markusta, joka taisi sarjassa olla töissä Barbaarissa, aika jännä yhteensattuma).

Sihanouk Villestä suuntasimme kohden Siam Riepiä ja Angkor Watia. Aikataulun mukaan bussimatkan piti kestää 12 tuntia, mutta lähdimme 45 minuuttia myöhässä aikataulusta ja olimme perillä puolituntia etuajassa, joten reissua kesti vain miellyttävät yksitoista tuntia.

Radalla

Kun Raisa ja Kimmo ottivat varaslahdon Sihanoukvilleen, jai meille Laurin kanssa yksi paiva jolle piti keksia tekemista ilman hippeja. Tehtava ei ollut vaikea, koska meilla olikin ollut jo paljon puhetta paikallisista ampumaradoista.
Aamulla siis suuntasimme (itseni ja Laurin lisaksi mukana oli myos toinen Mattias) tuktukilla kohti armeijan yllapitamaa pytinkia, jossa oli mahdollisuus paasta kokeilemaan erilaisia pyssyja. Osoittautui kuitenkin sen verran kalliiksi huviksi, etta vain Lauri ryhtyi ammuskeluhommiin. Taman Lauri teki listan mukaan venalaisella uzilla, josin kyseessa taisi oikeammin olla joku muu kuin uzi ja jostain muualta kuin venajalta. 30 dollarilla sai ammuskella 30 panosta. Tuosta reissusta ei siis kostuttu juurikaan muuta kuin etta paasee sanomaan etta on tullut kaytya.
Seuraavana aamuna siis mekin matkasimme bussilla tanne Sihanoukvilleen, nukuimme yhden yon ja tormasimme Finlandia ravintolassa hippeihin Raisa ja Kimmo, mutta siitapas Raisa jo kertoilikin.

Kambodzan alkumatka

Ensin pari ilmoitusasiaa! Minulla ei ole toiminut kannykan liittyma sitten Thaimaasta lahdon. DNA:lla ei taida olla roaming-sopimuksia laolaisten tai kampodzalaisten operaattorien kanssa. Nain ollen tekstiviestit eivat ole kulkeneet perille puolin eika toisin kohta kahteen kuukauteen. Jos siis minulta ei ole kuulunut vastausta esimerkiksi hyvan joulun toivotuksiin, niin syy ei ole siina etta olisin alkanut vihaamaan kaikkia ystaviani!

Kiitos kaikille blogia kommentoineille. Kaikki viestit kylla luetaan vaikka niihin ei aina vastatakaan. Uusia kuvia lupaan saada nahtavillenne piakkoin!

Kambodzan puolelle siirryimme sopivasti niin, etta ehdimme Phnom Penhiin juhlistamaan Tepen 20-vuotissyntymapaivaa loppiaisena. Koska yritamme aina saastaa kaikessa ja menna halvimmalla mahdollisella kulkupelilla (ei siis mitaan turisteille suunnattuja VIP-busseja tms. vaan tavallisen kansan sekaan), emme ostaneet Don Detilta kalliita lippuja suoraan Phnom Penhiin vaan maksoimme kuljetuksesta vain rajan yli Stung Treng -nimiseen pikkukaupunkiin. Siella meinasi tulla tenkkapoo, kun meille selvisi etta seuraava paikallislinja-auto lahtisi kaupungista vasta seuraavana aamuna kello seitseman ja yli-innokas ravintoloitsija/hotellijoitsija/turisti-infomies yritti vakuuttaa meidat vuokraamaan auton ja kuskin jarkyttavaan hintaan, koska meilla ei (muka) olisi muita vaihtoehtoja paasta Phnom Penhiin. Koiruuksiin ja koijailuihin tottuneina emme ottaneet hanta taysin tosissaan vaan lahdimme etsiskelemaan jotain keinoa paasta jatkamaan matkaa. Emme hortoilleet kauaakaan, kun jo loysimme taksiaseman ja saimme neuvoteltua kyydin Kratie -nimiseen kaupunkiin (noin puolivalissa matkaa) hintaan 3 dollaria/naama. Meidat kommennettiin auton takapenkille ja pelkaajanpaikalle tuli istumaan kaksi paikallista miesta. Edessa oli noin parin tunnin matka, joten oletin etta nama paikalliset miehet olisivat jaamassa pois jo alkumatkasta, jotta saisimme vahan lokoisammat matkustusasennot. Hetken kuluttua pysahdyimmekin jonkin talon eteen ja toinen miehista loikkasi ulos autosta. Emme kuitenkaan jatkaneet matkaa vaan jaimme odottamaan miehen paluuta. Sain juuri sanotuksi, etta "se kuitenkin tulee kohta sielta jonkun kukon kanssa" kun naimmekin miehen jo astelevan kohti autoa kassiin pakattu kukko mukanaan. Niin matkustimme sitten pari tuntia Kratieen nelja takapenkilla, kaksi etupenkilla +kukko +kuski.

Kratiessa vietimme yhden yon ja jatkoimme seuraavana paivana linja-autolla Phnom Penhiin, jossa meita odottelivat kaksi ruotsalaista Mattiasta, joihin Kimmo ja Lauri olivat tutustuneet alkumatkasta junaillessaan Venajan halki Kiinaan. Asetuimme taloksi guest houseen ja aloimme juhlimaan Teemun synttareita biljardin, korttipelien, hyvan ruoan ja drinksujen kera.

Phnom Penhin tunnetuimmat ja karmaisevimmat nahtavyydet ovat 1975-1979 peraisin olevat Killing Fields ja S21 -kansanmurhamuseo (Tuol Sleng). Killing Fields on useita joukkohautoja kasittava alue, jossa Khmer Rouge kolmisenkymmenta vuotta sitten kidutti ja tappoi paljon ihmisia. (Kaikkiaan noiden neljan vuoden aikana hengestaan paasi 2 miljoonaa ihmista, mika oli neljasosa maan kansalaisista. Kaikki eivat toki kuolleet Killing Fieldseilla.) Joukkohautojen lisaksi alueella on mm. puu jota vasten pikkulapset hakattiin kuoliaiksi seka eraanlainen temppeli, jonne 1980 avattuista joukkohaudoista on keratty uhrien paakalloja. Tuol Sleng taasen on keskella kaupunkia sijaitseva entinen koulu, joka toimi vankilana ja kidutuskeskuksena. Siella oli nahtavilla vankien valokuvia, kidutusvalineita seka kuvia ja tarinoita kidutuksista. Siella kuoli 20 000 ihmista, joista osa oli lapsia. Vaikutusvaltaisina, vaarallisina tai vaikkapa CIA:n agenttina pidettyjen miehien vaimot ja lapset kidutettiin ja tapettiin miesten silmien edessa ennen miehen kiduttamista ja tappamista. En paase nyt wikipediaan tarkastamaan kaikkia asiaan liittyvia faktoja, mutta hakusainoilla Pol Pot, Khmer Rouge tai Cambodian genocide pitaisi loytya lisatietoa kiinnostuneille.

Tuol Slengissa bongasimme myos Madventuresin Rikun! Han kulki siella kiireella jonkun punatukkaisen naisen kanssa. Tuol Sleng ei vain ilmapiiriltaan ole sellainen paikka, missa voisi menna jutustelemaan mukavia (ei nimittain paljon naurattanut), joten en mennyt hihkumaan ja pyytamaan nimmaria vaan annoin miehen menna menojaan. Olihan se kylla aika hienoa omalla matkallaan nahda Riku, koska hanta ja Tunnaa voi osaltaan syyttaa siita, etta olen itse matkalle lahtenyt!

Phnom Penhista mina ja Kimmo lahdimme Sihanouk Villeen edelta kasin, olettaen etta muut tulevat perasta jahka ehtivat. Mattiaksen neuvon mukaan emme menneet Victory beachille vaan Serenedipity Beacille, mika osoittautui virheeksi. Ranta on aivan hirvea bilettavan brittinuorison valtaama "festarialue", jolla ravintoloita on rantaviivalla vierivieressa koko rannan pituudelta! Ei ollenkaan meidan juttu. Emme kuitenkaan viettaneet rannalla aikaa laisinkaan, silla Kimmoon iskenyt turistiripuli aityi niin pahaksi, etta vietimme pari paivaa hotellilla telkkaria tollottaen ja Kimmon rastoja irroitellen. Luimme kaupungin mainoslehtisesta, etta keskustasta loytyy Finlandia -niminen suomiravintola, joten kolmantena paivana suuntasimme sinne syomaan. Oli mukavaa saada kateensa suomeksi kirjoitettu menuu (joskin siella oli yksi yhdyssanavirhe). Tilasin lohikeittoa ja se oli herkkua. Se tarjoiltiin ihan ruisleivan kanssa! Ennen kuin tilaamamme ruoka-annokset ehtivat saapua poytaan huomasimme ravintolan ovensuussa kaksi tuttua arpomassa, etta tulisivatko he sinne syomaan vai ei. Nain aivan sattumalta tiemme Teemun ja Laurin kanssa kohtasivat jalleen.

Uusi Vuosi Laolla

Otimme vuoden 2008 vastaan Don Detin saarella tekematta yhtaan ennustusta tai taikaa ja nakematta ainokaistakaan rakettia. Uuden vuoden aattona menimme aamiaiselle Mama Tanea's Rasta Cafe -nimiseen ravintolaan, jossa lyottaydyimme samaan poytaan edellisena paivana tapaamamme suomalaispojan (Jonten) kanssa. Mietimme siina vahan, etta mitenkas aloittaisimme UV:n juhlinnan ja hyvin pian aamiaispoydassamme oli pelikortit, colaa ja pullo viskia. Siita se ajatus sitten lahti.

Uuden vuoden juhla-ateriaksi soimme "hotpotin". Eli meille jarjestettiin paikalliseen tyyliin tavallaan piknikki ravintolan lattialle. Istuimme piirissa kiehuvan kalaliemikattilan ymparilla ja heittelimme liemeen kiehumaan kalaa, nuudeleita ja rehuja. Lisukkeena oli myos paikallista sticky ricea, eli tahmaista riisia josta pyoritellaan kadessa pallukka jota sitten dipataan kastikkeeseen. Se sormin syominen on kylla niin kivaa, etta "stikarista" on tullut meidan kaikkien uusi herkku.

Viihdyimme Don Detilla viikon, vaikka saarella ei erikoisemmin mitaan tekemista ollutkaan. Lahinna makoilimme riippumatoissa. Yhtena paivana vuokrasimme polkupyorat ja kavimme tutustumassa viereisella saarella olevaan vesiputoukseen (joka oli enemminkin iso koski). Don Det on mukavan rauhallinen paikka ja sinne suosittelen jokaisen hermolomaa kaipaavan suuntaavaan. Saarelle ei tullut sahkoa kuin noin kello 18-22, joten ravintoloissa oli jos jonkin nakoista akkuviritelmaa, jotta paivan tarpeisiin riittaisi sahkoa. Meidan bugalowiin ei tullut sahkoa laisinkaan, mutta eipa me sita kaivattukaan. Auringonlaskun aikaan joku mummeli toi meille joka ilta kynttilan tai pari, ja niiden valossa sitten istuimme. Tahtitaivas naytti uskomattoman komealta kun ei ollut ylimaaraista valosaastetta. Otava tosin oli taivaalla ihan vaarin pain ja naytti kysymysmerkilta!

Bungalowissamme oli myos yksi vahemmantoivottu vierailija. Eraana iltana nukkumaanmennessa huomasin seinalla ISOIMMAN hamahakin mita olen koskaan luonnossa nahnyt. Onneksi hamahakkikammoni on saanut vahan siedatyshoitoa aikaisemmin Sinin ja Henkan luona yopyessa (siella kun on terraarioissa useampiakin ISOJA kahdeksanjalkaisia "ystavia"). Hamahakki viihtyi kuitenkin koko yon samassa kohdassa seinalla, joten uskalsin menna nukkumaan, olihan sangyssa moskiittoverkko joka toimi tassa tapauksessa myos hamahakkiverkkona. Lahtopaivan aamuna tavaroita pakatessa hamahakki lahti santailemaan ympari huonetta ja me Kimmon kanssa hypimme kiljuen sangylle turvaan. Koska en nahnyt tarkkaan minne otus vilahti, olin hieman huolissani etta se loytyisi myohemmin rinkastani! Onneksi ei ole ainakaan toistaiseksi nakynyt...

Otuksista puheenollen: olen talla reissulla nahnyt enemman kotielaimia kuin koskaan elaissani. Don Detilla kanan ja tipuparven puuhia tarkkaillessani tulin ajatelleeksi, etta en varmaan ole koskaan Suomessa oikeasti nahnyt tipuja! En usko nahneeni edes possua, mika on vahinko, koska en voi tietaa kuinka todenperainen on sanonta "natti ku sika pienena". Taalla elaimia piisaa ja se on vallan mukavaa. Ehkapa onnistun viela nakemaan todella pienen possun. Maman Rasta Cafeessa pitelin sylissani todella pikkuriikkista kissanpentua. Arvelisin etta maksimissaan 5 viikkoa vanha katti.

Lao pohjoisesta etelaan

Vietimme aikaa Van Viengissa runsaan viikon. Kaupunki on hyvin pieni, eika tekemista tubeilun lisaksi ole paljoa (ellei halua jumittaa ravintolassa katsomassa Frendeja, Simpsoneita tms.). Vuokrasimme siis parina paivana mopot ja ajelimme tutustumaan lahiseutuihin. Lauri ja Kimmo ajoivat ja Tepe ja mina oltiin kyydissa. Ensimmaisella reissulla kavimme tutustumassa suureen (pimeaan ja pelottavaan) luolaan, jossa oli Buddha-patsas. Poijat lahtivat taskulamppuineen seikkailemaan syvemmalle luolan uumeniin, mutta mina jain odottelemaan valoisaan kohtaan Buddhan luokse. Luolaseikkailun jalkeen paasimme uimaan turkoosiin laguuniin luolan lahettyvilla. Kun meinasimme lahtea takaisin huomasimme, etta Kimmon ja mun moposta oli etukumi tyhjana! Paikalliset olisivat heittaneet meidat mopoinemme takaisin Van Viengiin vaivaisella 10 dollarin pikkusummalla! Emme mokomaan kiristykseen suostuneet vaan lahdimme taluttamaan mopoa korjaamolle. Parin kilsan paasta korjaamo loytyikin ja saimme pyoran eheaksi 40 000 kipin eli noin 4 dollarin hintaan.

Toinen yhteinen moporetkemme ulottui 56 kilometria pohjoiseen, kaupunkiin nimelta Kasi. Ei siella oikeastaan mitaan nahtavaa ollut. Kunhan vain ajeltiin sinne, kaytiin syomassa ja lahdettiin takaisin. Matkalla ajoimme monien pikkukylien lapi ja lapset huiskuttivat meille ja huutelivat sabaidiiii (eli hei tahi terve tahi moi). Oltiin enaa muutaman kilometrin paassa palaamassa Vang Viengiin kun Laurin ja Tepen moposta loppui menovesi. Onneksi olimme kahdella mopolla liikenteessa, joten Kimmo kavi hakemassa lahimmalta bensa-asemalta lisaa polttoainetta. Niin paastiin taas jatkamaan matkaa ja jo parin sadan metrin jalkeen hyytyi vuorostaan meidan mopo ja nyt oli Laurin vuoro kayda hakemassa polttoainetta silta samaiselta bensa-asemalta. Ei kehdattu tyontaa mopoa sinne vaikka matka olikin lyhyt, silla aika noloa kayda hakemassa pulloon menovetta tankkaamatta kuitenkaan omaa mopoa ja sitten paatya tilanteeseen, etta polttoaine loppuu moposta. Naurua piisasi :)

Yhtena iltana tutustuimme muutamaan paikalliseen (Kim, Noi ja Apple), jotka veivat meidat tanssimaan laotanssia johonkiin juhlaan. Emme tieda mika juhla oli kyseessa, mutta koulun pihalle oli pistetty pystyyn esiintymislava bandille, oli tilaa tanssimista varten, poytia syomista ja juomista varten, karuselli lapsille, myyntikojuja ja mm. sellaisia peleja, etta pitaa heittaa tikoilla ilmapalloja ja jos saa kolme palloa rikki voittaa nallen. Jonkinlainen karnevaali siis. Laotanssi oli aika mielenkiintoista... Kaikki tanssivat pienissa ryhmissa ja nama ryhmat muodostivat ison ringin tanssilattian ympari ja tama rinki pyorii hiljalleen eteenpain vastapaivaan. Tanssikuviot eivat tassa olleet kovin vaikeita, mutta hieman heratimme hilpeytta lansimaisine tanssimuuveinemme. Lauri muistutti lahinna sammakkoa tehosekoittimessa.

Joulua muistimme juhlistaa 24. paiva vaikka kaikille muille taalla Joulu onkin 25. paiva. Soimme joulusuklaita (cerbero rochereita tms.), katsoin Youtubesta Lumiukon, kavimme saunassa ja soimme ravintolassa maukkaan aterian. Meilla oli jopa yksi tonttulakki, jota kukin sai pitaa vuorollaan. Taisin olla tana vuonna vahan liian tuhma, silla en saanut lahjan lahjaa (tai sitten Pukki ei vain tiennyt missa olen ja minne lahjat toimittaa). Sauna oli vallan mukava kokemus vaikka laolainen sauna ei olekaan suomalaisen saunan veroinen. Siella ei ollut kiuasta (eli ei voinut heittaa loylya) vaan seinassa oli putki josta tuli hoyrya. Ensin olimme teehoyryissa ja myohemmin saimme sitruunahoyryt. Tullessamme paikalle saunassa oli kolme suomalaista poikaa ja etela-korealainen pariskunta, mutta suomalaiset haipyivat aika pian omille teilleen. Myos korealaisilla on jonkinlainen saunakulttuuri, joskaan siihen ei kuulu saunaolut.

Joulun jalkeen lahdimme kiirehtimaan kohti etelaa, silla haaveissamme oli ehtia Uutta Vuotta viettamaan 4000 Islands:lle. Koskapa onnistuin vilustumaan Jouluna pahasti ei kunto riittanyt paukkia suoraan etelaan, joten jaoimme reissun muutamaan etappiin. Ensin matkasimme picupin kyydissa nelisen tuntia Vientianeen, jossa vietimme yhden yon. Pojat loysivat sielta Scandinavian Bakeryn ja saimme HAPANKORPPUJA ja kunnon JUUSTOA! Seuraavana paivana matkasimme 10 tuntia bussilla Savannakhettiin, jossa vietimme yhden yon ja kavimme tutustumassa dinosaurusmuseoon. Museo oli kovin pieni, mutta saimme pitaa kadessamme aitoa fossiilia, joka oli kasittaakseni pala T-rexin luuta. Seuraavana paivana matkasimme bussilla Pakseen, mista yhden yon jalkeen pickupin kyydissa Don Detille. Pickupin lava on taalla ihan yleinen tapa matkustaa ja pickupit lahtevat usein linja-autoasemilta. Lavalle on rakennettu penkit ja katoskehikko. Poijaat matkustivat tuon viimeisimman matkan patkan pickupin katolla, eika sinne lavalle olisikaan enempaa vakea mahtunut, oli sen verran taytta. Parhaimmillaan auton kyydissa oli noin kolmisenkymmenta ihmista, joista suuri osa viela yllattaen lankkareita. Olipa siella myos yksi austraalialainen poika, joka oli ollut Suomessa vuoden vaihto-oppilaana.

Nyt olemme olleet jo yhden yon taalla Don Detilla. Tama on yksi niista alueen 4000 saaresta. Meilla on bunglowi ihan Mekong-joen rannalla ja huoneen hinta on 10 000 kippia per naama per yo (eli noin dollarin eli noin 70 eurosenttia). Bungalowin verannalla on nelja riippumattoa, joten ei tarvitse lahtea kauas rentoutumaan. Eilen kavimme Reggae Bar -nimisessa ravintolassa, jonka isanta kertoi etta hanella on kaksi suomalaista ystavaa, Riku ja Tunna. Sitten han tiedusteli olemmeko nahneet hanet televiissiosta. Todennakoisesti olemme, silla kyllahan nuo Madventuret on tullut jo pariinkin kertaan katsottua.

Hullu, halpa reissukohde, Laos

Viimeisimmästä kirjoittelusta alkaa ollakin jo jonkin verran aikaa. Maata vaihdoimme noin viikko sitten ja täten olemme nyt Laon puolella.

Matka Nong Khaista (rajakaupunki Thaimaan puolella) Vientianneen (samanmoinen Laon puolella) oli nopsakka juttu, joskin rajalla täytyi hommata viisumit ja olimme pakotetut hankkimaan pullon viskiä verovapaasta myymälästä.Vientiannesta jatkoimme välittömästi matkaa Vang Viengiin. Matkaa oli reilut 100 kilometriä ja sen taittamiseen meni aikaa pitkälti neljättä tuntia; ylämäkiä riitti, eikä bussi ollut lähelläkään parhaimpia, joita olen elämässäni kohdannut.

Täällä onkin nyt sitten tehty paljostikkin kivaa. Pariin otteeseen on käyty tubeilemassa, tarkoittaen että traktorin sisäkumilla on liplateltu alespäin jokea pitkin. Aktiviteettiin liittyy myös veteen hyppelyä köysillä heivaten ja oluenjuontia. Tubeillessa tapaa myös muita matkaajia, joten nyt meillä on täällä melko paljon puolituttuja joille pitää nostaa kättä vastaan
tultaessa.

Kahden tubeilupäivän välissä pidimme rentoutumispäivän. Hengailimme riippumatoissa Smile -nimisen rantaravintolan puitteissa. Siinä sitten huomasimme että laurin riippumaton kiinnikenaru on alkanut rispaantua joten innolla odottelimme milloin putoaminen tapahtuu. Hetken kuluttua koimme yllätyksen, sillä putoajan rooliin joutuikin allekirjoittanut itse. Onneksi ei tarvinnut tuota häpeän ristiä yksin kantaa, ku kyllä se Lauriki siitä sitte putosi :)

Hintataso täällä on hyvästi kohdillaan pienemmällekkin lompakolle. Hotellihuoneista maksetaan 2 dollaria per naama ja hyvän ja täyttävän aterian (sis. juoman) saa noin 2 eurolla. Olut maksaa baarissa 8000-10000 kippiä 0,64 litran kokoinen pullo, elikkäs siis reilusti alle euron.

Brittihuumoria

Thaimaassa tapaamamme brittipoika Stuart suositteli meille (koska pidämme brittikomediasta) mm. muutamia sarjoja, joita kannattaisi katsoa. Koskapa brittihuumorin ystäviä löytyy myös matkablogin seuraajista, arvostanette muutamaa vinkkiä.

Stuart's list

• The Mighty Boosh
• Peep Show
• Spaced (Shaun of the Dead people)
• Black Books

Nong Khai

Junamatka tänne Thaimaan pohjoisosaan taittui vallan mukavasti. Vaikka olimme vain kakkosluokan ei-ac-sleeperissä, oli palvelu yllättävän hyvää. Junan henkilökunta kävi mm. levittämässä meille sängyt ja petasivat niihin lakanat ja kaikki kuntoon. Itsepalvelu-Suomen kansalaisena olo oli kuin kuninkaallisella. Illallista ja aamiaista olisi voinut tilata omalle paikalleen, mutta me jätimme ruoat tällä kertaa väliin. Aamulla olo ei ollut enää niin vip. Junahenkilökunta herätti meidät ystävällisesti jo pari tuntia ennen junan saapumista perille. Noh, aamu-uninen vaikka olenkin, niin kyllä ne maisemat olivat aikaisen heräämisen arvoisia.

Sitten pieni vinkki junainsinööreille: Kyykkyvessa ei ole paras mahdollinen vaihtoehto huonokuntoisilla raiteilla kulkeviin juniin.

Perillä taistelimme tuktukeista, ja saimmekin kaapattua yhden saksalaiselta turistilta, jonka mielestä olisi ollut hulluutta matkustaa neljästään niin kuin kuskit meitä koittivat kyytiin järjestää. Saavuimme Mut Mee Garden Guesthouseen, ja vaikka meille ei ollut heti huoneita vapaana jäimme syömään aamiaista kauniiseen puutarhaan ja odottelemaan josko 11 aikaan huoneita vapautuisi. Emme odottaneet turhaan ja noin parin euron hintaan per henkilö olemme olleet täällä jo useita öitä. Kauniin sisäpihapuutarharavintolan ruokien tilaaminen on aika mielenkiintoinen projekti: jokaisella hotellin huoneella on oma kirjasensa ja kirjaan kirjoitetaan menyystä halutut ruoat ja niiden hinnat. Sitten kirjanen viedään keittiön pöydälle ja mennään ravintolan puolelle odottamaan annoksia. Juomat oluesta lähtien haetaan keittiön jääkaapista omatoimisesti ja kirjoitetaan kirjaseen. Aika luottavaisia ovat, sillä olisihan tuo vallan mahdollista unohtaa merkata pari olutta...

Puutarhasta on näkymät Mekongille ja joen takana näkyy Laos. Joella kelluu myos Gaia -niminen pikkubaari, joka on auki kello 19 alkaen siihen asti kunnes viimeinenkin asiakas lähtee pois (tuplarommicola noin eurolla). Rannasta lähtee joka päivä kello 17 tunnin mittainen risteily katsomaan aurinhonlaskua ja maisemia. Kävimme eilen risteilyllä ja söimme laivalla illallista. Tulin tilanneeksi aika jännittävän makuista "kalaa Mekongista".

Tänään vuokrasimme hotellilta polkupyörät ja ajoimme kuuden kilometrin päähän katsomaan hullun shamaanin rakentamaa patsaspuistoa. Aika mielenkiintoisia juttuja oli shamaani kerennyt rakentaa sen 25 vuoden aikana, jotka puiston tekeminen kesti. Patsaat perustuvat buddhalaiseen mytologiaan ja aika paljon siellä näkyi hindulaisiakin vaikutteita. Suurin osa patsaista oli todella suuria ja (ihmis)hahmojen päät ylsivät puiden yläpuolelle. Puistosta löytyi myös "elämän pyörä", jossa pääsi tutustumaan elämän kiertokulkuun ja jälleensyntymiseen.

Meidän reissuretkueemme on nyt nelijäseninen, sillä Lauri liittyi seuraamme pari päivää sitten. Lauri on siis Kimmon matkakumppani, joka jäi matkustelemaan itsekseen Kimmon lentäessä Bangkokiin. Huomenna siirrymme kaikki yhdessä Laoon, siellä seikkailu jatkuu.

Bang-bang-kok-kok

Niinpa jamahdimme taasen aiottua pidemmaksi aikaa tanne Bangkokiin. Tana iltana jatkamme matkaa pohjoista kohti yojunalla. Menemme Nong Khai -nimiseen rajakaupunkiin, josta on vain kivenheitto Laon puolelle. Pitaa viela sielta koittaa paasta nettiin, silla lukemamme perusteella Laos ei tarjoa hyvia nettimahdollisuuksia.

Eilen vietimme mukavan paivan. Ensin muutama tunti Bangkokin elaintarhassa, jossa kahden euron sisaanpaasymaksulla naimme paljon eksoottisia elaimia. En ollut aikaisemmin nahnyt ainakaan kirahvia, vompattia enka hyeenaa. Oli siella norsuja, leijonia, tiikereita, panttereita, apinoita, seeproja, karhuja, strutseja, krokotiileja, kilpikonnia, liskoja, virtahepoja... hurjasti kaikenlaisia otuksia! Niita paasi pallistelemaan hyvin lahelta, koska olivat aika pienissa hakeissa (tai siis aitauksissa, ei ne oikeastaan hakkeja olleet) niin eivat paasseet kauas piiloon katseita. Varsinkin eras oranki oli hyvin surullisen nakoinen istuskellessaan apaattisena ja katsellessaan katselijoitaan.

Illemmalla menimme viela elokuviin. Kavimme katsomassa Beowulf -elokuvan 3D -elokuvateatterissa. Siella siis istuttiin 3D-lasit paassa, mutta ei sentaan sellaiset vanhanaikaiset etta toinen linssi olisi punainen ja toinen vihrea! Oli aika vaikuttava kokemus kylla, valilla tuntui etta olisi voinut kadella napata jotain elokuvasta. Leffan valitsimme sen perusteella, etta se oli ainoa 3D-teatterissa pyoriva, mutta ihan viihdyttava patkahan tuokin oli. Olihan siina sentaan alaston Angelina Jolie!

Bangkok on vallan mukava paikka suurkaupungiksi. Taalla on vain yksi epamiellyttava asia, johon ei voi olla tormaamatta. Vanhat, rumat, allot lankkarimiehet nuorten nattien thai-tyttojen seurassa. Kylla sen yleisesti voi sivuuttaa, mutta tassa paivana eraana olimme kuuntelemassa livebandia ravintelissa niin edessamme olevaan poytaan tuli kaksi tuollaista pariskuntaa. Touhun seuraaminen alkoi allottaa. Piti paasta pian pois! Hyi hyi hyiiiiii! Miksi niitten pitaa tulla ihmisten ilmoille pelehtimaan? Pysyisivat vain siella punaisten lyhtyjen alueella tai hotellihuoneissa!

Lotta ja hiili

Mita yhteista on lotalla ja hiilella? ...molemmat ovat jylsijoita. Thaimaalaisten kanssa kommunikoidessa haastavinta lienee, etta R ja L lausutaan milloin allana ja milloin arrana. Vahan niin kuin Lucky Luke -sarjakuvissa kiinalaiset sanovat aina R:n tilalle L, paitsi etta taalla se ei ole yhta johdonmukaista. Luulen, etta he eivat vain huomaa aanteiden eroa. Ihan kuin suomalainen saattaa seota suhuassissa ja kysya vapaata istumapaikkaa etsiessaan "may I shit here?".

Palasimme eilen saarilomaltamme Koh Koodilta (Ko Kut). Postikorttimaisen idyllista hiekkarantaa, palmuja ja aurinkoa. Valilla ei voinut olla ajattelematta Isoa Aaltoa, joka tuossa muutama vuosi sitten Joulun aikaan tanne iski, silla hotellillamme oli aika selkeasti nahtavissa missa vanhat rakennukset ja laiturit olivat olleet ennen aaltoa ja uudet rakennukset oli pistetty pystyyn vahan sivummalle. Valilla sita rannalla maatessaan mietti, etta miten toimisi ja mihin suuntaan juoksisi jos horisontissa nakyisi Iso Aalto.

Mista tietaa milloin kookospahkina on kypsa? Tama ei ole vitsi, haluaisimme vain tietaa! Kaytimme paljon aikaa kahden kookospahkinan avaamiseen, joista toinen oli ylikypsa (yok-yok-yok) ja toinen oli liian raaka (iy-iy-iy). Koitimme kylla koputella niita, mutta millainen aani kookospahkinasta pitaisi kuulua silloin kun se on parhaimmillaan?

Nyt enaa 30 sekkaa nettiaikaa jaljella, joten taidan painaa vaan etta OK niin tama viesti ilmestyy blogiin eika katoa bittien taivaaseen!

Saareilua Koh Koodilla.

Juup eli viikon verran ollaan oltu saarella nimelta Koh Kood tai Koh Kut. Ihmiset on ollunna oikeinkin ystavallisia ja mukavia, mutta englanninkielta taalla ei kovin paljoa taideta, mika on hassua silla taalla on kuitenkin suhteellisen paljon turisteja (vaikkakaan ei yhta paljon kuin lahistolla olevalla isommalla Koh jollain muulla).
Se on todettu etta kalliimpaa taalla tuntuu olevan kaikki yopymisesta olueen. Ja oluttahan on nyt Kimmon ansiosta tullut otettua vahan enemman kuin intiassa :P
Rentoa menoa on harrasteltu ja mopolla parrailty pitkin saarta. Kaytiin tuossa eilen vesiputouksella ja uitiinkin siella. Yritettiin myos etsia 300 vuotta vanhaa puuta mutta taman teimme tuloksetta.
Kajakkiurheilua on myos suunniteltu mutta saapa nahda jaako vain suunnitteluksi, silla huomenna on tarkoitus jos siirtya pois saarelta ja taas kohti Bangkokia kohtaamaan Kimmon ystavaa (vai ystavia?). Puhhuijakkaa, saa nahda mita siita hulinasta taas tulee taman rauhallisuuden jalkeen.
Pitaa taas koittaa paasta kirjoittelemaan ettei tarvi huolestua meidan hengissaolosta :)

Ensimmaisia Thaimaasta!

Tassa on jo viikko Thaimaassa vierahtanyt niin, etta en ole paljoa ehtinyt netissa kayda. Kyllahan naita nettipaikkoja taallakin on ihan runsaasti, mutta seura on ollut niin hyvaa, etta en ole malttanut irrottautua nettiin. Retkueemme sai uuden jasenen Bangkokissa, kun Kimmo liittyi seuraamme lentokentalla. Jatkamme matkaa nyt toistaiseksi kolmisin.

Kylla tama Thaimaa on Intian jalkeen ihan kuin tulisi eri maahan! Taalla on meno paljon rennompaa, ei tarvitse koko ajan varoa tulevansa huijatuksi ja katukuvassa+palveluammateissa on paljon naisia. Taalla on myos hyvin puhdasta, mika voi osittain johtua siita etta taalla voi sataa vetta (ainakin ensimmaisena paivanamme taalla vahan ripsautti). Intiassa ei satanut koskaan ja siksikin varmasti oli niin likaista ja polyista.

Bangkokissa suuntasimme lentokentalta Khao San roadille, jonka ymparysto on reissaajien ghetto. Ei minunlaiseni paikka ollenkaan. Paikallisia ihmisia ei alueella edes enaa asu, koska paikka on niin suunnattu matkaajien tarpeisiin. Aikamoinen turistihelvetti. Hotelleja, ravintoloita, baareja, tatuointipuoteja, kraasakauppoja, vaatekauppoja... ja kaikki hyvin lansimaista. Vaikka paikka ei muuten ollut minun makuuni, niin laaja vaate-, kenka- ja kasilaukkuvalikoima heratti minussa sisaisen naiseni eli shoppailuinnon! Olisin mieluusti ostanut kaiken (viela niin uskomattoman HALPAA), mutta koska joutuisin kantamaan kamoja viela monta kuukautta, on fiksumpaa etta ostan rinkan tayteen vasta huhtikuussa kun olemme palaamassa. Ainakin ostan taalta itselleni hyvia korkokenkia, Suomesta kun ei loydy riittavan pienia kokoja tallaiselle kaapiojalalle!

Khao Sanilla oli myos useita tukan pikkuletittajia ja rastoittajia, niinpa laitatimme Kimmolle kuiturastat. Hommaan meni runsas tunteroinen ja hinta taisi olla noin 20 euroa. Ei siis laisinkaan paha! Nyt minunkin tekisi mieleni ottaa vahan kuituja omien takkujen jatkeiksi, mutta katsotaan nyt... Kun seurueessamme on nyt kaksi takkutukkaa, niin jo yhdessa ravintolassa ja yhdessa kirjakaupassa on laitettu reggaelevy soimaan kun olemme siella asioineet. Jannaa millaisia olettamuksia sita voidaan vetaa toisen tukan perusteella!

Muutama paiva meilla meni sitten Bangkokissa ihan silla, etta taas vahan vuoron peraan sairasteltiin kun piti totutella uuden maan uusiin bakteereihin. Kaikki olimme kuitenkin sita mielta, etta pitaa paasta pois pois isosta kaupungista ja mieluusti jonnekin saarelle, joten nyt olemme toteuttamassa sellaista missiota. Tulimme jo muutama paiva sitten paikkaan nimelta Trat. Tama on taalla Thaimaan south-eastissa (onko se kaakko?) lahella Kambodzan rajaa ja taalla on vain 23 000 asukasta ja vain tooooooooosi vahan turisteja, kun yleensa tama on vain pikainen lapikulkupaikka lahisaarille. Itsekin lahdemme saaristoon huomenna. Siella sita kelpaa sitten palmun alla maata hiekkarannalla ja pulahtaa valilla mereen.

Turistien vahyys Tratilla on ollut ihanaista. Perjantai-iltana vietimme yhden hauskimmista illoista koskaan, kun aanta seuraamalla loysimme karaokebaarin, jossa paikallista vaestoa oli viettamassa iltaa. Meidat otettin avosylin vastaan vaikka vahan kieliongelmia meinasi olla. Saimme kuitenkin tilattua riittavasti olutta ja myohemmin karaokelaitteistosta loytyi myos meille tuttua musiikkia meille tutuilla kirjaimilla - lauloimme triona Yesterdayn. Tanssilattialla nahtiin sellaisia muuveja, etta ei suomalaisissa baareissa kylla kannikalat moisiin kykene! Karaokepaikka meni kiinni kello 11 ja lahdimme jatkamaan matkaa. Kuulimme jostain aivan selvaa livemusiikkia ja lahdimme suuntaamaan aanta kohti. Musiikki kantautui todella kauas, silla kiersimme useita kortteleita ennen kuin loysimme musiikin luo. Loysimme Night Clubin, jossa bandi esitti covereita... muistan ainakin Black Eyed Peasin My Humps -kipaleen siella soineen. Tallaydyimme melko hyville paikoille lavan eteen ja koko clubin ainoina lankkareina taisimme olla aikamoinen nahtavyys. Ilta eteni rattoisasti vieraisiin poytiin huudellen ja thai-tyttojen kanssa tanssien.

Kun bandi lahti tauolle me paatimme lahtea hotellille nukkumaan. Emme ehtineet kavella kovinkan pitkaan (emmeka tarkkaan olisi tienneet mihin suuntaan menna, silla olimme santailleet ympariinsa seuratessamme musiikin aanta), kun kolme tyttoa kahdella mopolla pysahtyi tarjoamaan meille kyytia. Tepe hyppasi toisen mopon kyytiin ja mina Kimmon kera toisen. Heti parin risteyksen paasta Tepen kyyti kaantyi vasemmalle ja meidan oikealle! Pienten suunnistusoperaatioiden jalkeen kuitenkin paadyimme kaikki hotellille, jossa oli ovet laitettu lukkoon joskus puolen yon maissa. Melkein jo raivasimme tiemme piha-alueelle pensasaidan lapi, mutta juuri silloin joku tyontekijoista tuli paastamaan meidat sisalle ja kaski olla hysssssss. Loppu hyvin kaikki hyvin.